Kipinän Hetki

"Siellä missä kipinän hetki tee mitä se vaatii, vaikket pääsis ees maaliin.
Vaikeinta on itsensä voittaa, mut loppuun asti sitkeät koittaa."
(Robin, feat Elastinen Kipinän hetki)

Tätä olen nyt kuunnellut ja ollut tosi hyvässä henkisessä tsempissä koulun aloituksen jälkeen.

Mitä minulle merkitsee laulun sanat?

Tuossa olen aloittanut tekstini laulun kahdella lauseella jotka minua eniten puhuttelevat.
En suinkaan ole saanut ilmaiseksi tätä hyvää oloa, koulupaikkaa, saatika sitä etten ole sieltä pois kesken tuntien lähtenyt.

Omat haasteensa koulunkäyntiin muodostuu "siviili" elämässäni tapahtuvista tulossa olevista ja jo käynnissä olevista muutoksista.

Menetän asuntoni koska vuokranantaja irtisanoo minun alivuokralais sopimuksen laittomin perustein.
Vierottaudun samalla myös bentsodiatsepiinistä. Lääkäri kieltäytyi tekemästä lasku ohjelmaa (mietin hoitovirheestä valituksen tekemistä) joten joudun kestämään fyysiset vieroitusoireet ilman apukeinoja.

Olen saanut silti näkyviä tuloksia koulussa aikaiseksi.
Kestävän kehityksen kurssista sain täydellisen arvosanan eli 5.
Yrittäjyys kurssin tehtävästä sain kehuja ja se oli kuulema AMK-TASOINEN.

Vaikka haasteita on riittänyt, olen itsestäni ihan mielettömän ylpeä etten ole sammuttanut kipinän hetkeäni.

Tässä se on nyt.
Minun kipinän hetkeni.

Äiti. Etä-äiti.

Tämän postauksen idea lähti toisen etä-äidin ideasta.
Tätä on vaikea kirjoittaa. 

Minulla on neljä lasta. Neljä kaunista ja ihanaa lasta jotka syntyivät 2010,2011,2012 ja 2014. 

Lapset. 
Minun elämäni tärkeimmät ihmiset jotka tietämättään toimivat motivaattoreina elämässäni. Kannustavat jatkamaan silloinkin kun haluaisin vaan romahtaa itkemään tilannettani. 
Ei ole mitään suurempaa iloa minulle kuin nähdä omien lasteni hymyilevän. Tuntea heidän kädet ympärilläni ja kuulla heidän sanansa: "Mä rakastan sua ja tykkään susta."

Etä-äitinä oleminen on monelle häpeällistä ja jopa niin musertavaa ettei jokainen edes selviä siitä.
En selvinnyt minäkään aina. 
Lukuisia yliannostuksia, toivottomuuden tunteita, itsesyytöksiä ja lohdutonta ikävää. 
Se paine sisälläsi, kun menet jälleen asiakassuunnitelma palaveriin "arvioitavaksi" ja kuulemaan saatko tavata lapsiasi seuraavat puoli vuotta valvotusti vai joko päästäisiin kevennettyihin valvottuihin tapaamisiin.
Tapaamispaikka, minulle niin vaikea hetki astua sisään siihen määrättyyn taloon jossa lapsiani saan nähdä. Kerran kolmessa viikossa kaksi tuntia kerrallaan.
Vuoden taistelun ja sosiaalityöntekijän vaihduttua sain vihdoin ulkoiluluvan tapaamiselle. Valvotusti. Kesto 30min.

Tiedän astuessani tapaamispaikan ovesta sisään että minun kuuluisi vain nauttia lasteni läsnäolosta ja sen tuomasta hyvän olon tunteesta. Se on vain hieman vaikeaa kun oven toisella puolella istuu tapaamisvalvoja joka kirjoittaa koko kaksi tuntia jokaisen yksityiskohdan.
Minulla ei ole varaa epäonnistua millään tavalla sen kahden tunnin aikana. 
Koska muuten saan kuulla siitä seuraavassa palaverissa.

Miten etä-äitiys on minuun vaikuttanut?

Kasvattavasti. 
Olen tehnyt aikoinaan tietoisen valinnan etten katkeroidu tilanteestani, en ainakaan sijaisvanhemmille. Heitä arvostan suuresti. 

Musertavasti.
Mietin joskus miksi ihmeessä suostuin siihen perhearviointiin joka muutti kaiken.
Miksi en tajunnut aikaisemmin ettei siihen perhekeskukseen olisi pitänyt koskaan astua.

Ikävöiden.
Ei olisi päivääkään ettenkö miettisi lapsiani. Suurin haaveeni olisi saada herätä heidän kanssaan samasta talosta joku aamu ja pestä heidän hampaansa. Harjata kolmen tyttäreni hiukset. Auttaa poikaa aamutoimissa.
Keittää edes yksi puurokattila heille.
Tietäen samalla tilanteen arvokkuuden ja rikkauden.

Epäröivästi.
Viime asiakassuunnitelmassa pidettiin erittäin hyvä henkinen keskustelu.
Kesän ajan minun äitiyttäni tapaamisissa arvioitaisiin ja Elokuussa suunnitelmaan tulisi harkittavaksi yölomat tapaamispaikassa.
Miten kävikään?
Sosiaalityöntekijä irtisanoutui ja nyt palaveri siirtyy koska uutta sossua ei ole vieläkään löytynyt.
Tämä tarkoittaa käytännössä katsoen sitä että saan melko varmasti haudata haaveeni valvotuista yö-tapaamisista. Kuulostihan se aivan liian hyvältä ollakseen totta.

On monia asioita, joita vain etä-äidit tietävät. On myös monia tilanteita joita etä-äidit olisivat valmiita kokemaan vaikka heti.

Kauppareissut.
Kun näen lapsiperheen kaupassa, kuvittelen joskus itseni samaan tilanteeseen.
Se tunne kun lapsi itkee karkkihyllyn vieressä ja äiti toruu lastaan.
Mieleni tekisi välillä mennä sanomaan näille äideille ja vanhemmille että eivätkö he ymmärrä kuinka etuoikeutettuja he ovat?
En itse edes muista milloin olisin lasteni kanssa saanut kaupassa käydä.

Aamutoimet ja pukeutuminen
Saisinpa nähdä kun lapseni heräävät ja hierovat silmisyään unihiekkaa pois. 
Tallustelevat aamupala pöytään ja toivottavat hyvää huomenta. Kysyisin heiltä varmasti että mitä unta he näkivät ja miten he saivat nukuttua.
Olisi korvaamatonta edes kerran saada auttaa lapsia pukeutumaan ja hassutella samalla. Pohtia, mitä tänään puettaisiin tai avustaa vaikkapa sängyn petaamisessa. Harjata ne tyttöjen hiukset ja letittää kauniisti.

Elämykset.
Tämä ei minulle tarkoita ulkomaanmatkaa tai mitään radikaalia.
Etä-äitinä olen oppinut elämyksen olevan jo pelkästään sitä että lapsi ihmettelee ohi ajavia autoja ja hymyilee toiselle lapselle.
Tai jää ihastelemaan kaupan ikkunaa moikaten samalla ohi kävelevää koiraa.
Tänä kesänä sain osallistua lasteni linnanmäki reissuun. Se oli kesän paras päiväni. Nauroin lasteni kanssa ja sijaisäiti oli silminnähden iloinen huomatessaan minun riemuni kun poikani kanssa ajoimme sähköautoilla ympäri aluetta.

Aina etä-äitiys ei ole oma valinta. Siksi ei kannata koskaan arvostella äitiä jolla ei asu lapset kotona.
Ennenkuin sanot mitään huostaanotettujen tai sijoitettujen lasten äidille, mieti ensin:

- Tiedätkö varmasti kaiken heidän elämästään?

- Onko sanasi tarpeellisia vai tarpeettomia?

- Pystyisitkö itse elämään tilanteessa edes viikkoa?

Äitejä on monenlaisia. Jokainen aivan yhtä arvokas ja tärkeä. Kukaan äiti ei loppujen lopuksi ole toistaan parempi. 

                    Minä olen äiti. Etä-äiti.

Back to school

Kesä tekee loppuaan, koululaiset palaavat opinahjoihinsa ja opettajat valmistautuvat ottamaan uudet sekä vanhat oppilaat vastaan.

Tv:ssä mainostetaan koulutarvikkeita ja vanhemmat yrittävät pysyä perässä, mikä on tämän vuoden trendikkäin reppu.

En yleensä kirjoita blogiini valtavirta aiheista kuten kauneudenhoito tai päivän asukuvat.

Kouluunpaluu on kuitenkin tällä kertaa myös minulle ajankohtainen.
Aloitan kuudetta kertaa ammatilliset opinnot. Kyllä. Kuudetta kertaa.

Hotelli,-ravintola,-catering alan perustutkinto, kokin osaamisala.
Unelmieni ammatti jossa pääsen tekemään sitä mistä tykkään.
Tiedän ja tiedostan olevani taitava ja luova keittiössä. Tiedän myös sen että pärjään keittiötunneilla.

Aikaisempina kertoina esteeksi opintojen loppuun suorittamiselle on muodostunut minä itse. 
Epäonnistumisen pelko. Yksinäisyys. "Mitä jos..."- ajatukset.

Aloitan maanantaina uudessa kotikaupungissani kauan odotetut ammatilliset opinnot ja pikkuhiljaa alan ymmärtämään että tuntui miltä tuntui, minun on aika kohdata menneisyyteni aiheuttamat pelot ja epävarmuudet.
En saa antaa heikolle itsetunnolleni istumapaikkaa tunneilla vaan minun on aivan pakko ymmärtää ennen maanantaita ettei kyseessä ole sama koulu ja samat ihmiset jotka minua raadollisesti aikoinaan kiusasivat.

Erikoisinta tästä kaikesta tekee se etten oikeastaan jännitä muuta kuin ruokailutilanteita.
En haluaisi joutia syömään ruokalassa yksin mutten myöskään monen ihmisen pöydässä.
Jos olisin yksin saisin syödä ilman katseita ja kukaan ei ehkä kiinnittäisi huomiota ruoan määrään lautasellani tai siihen että olen ylipainoinen.
Jos taas söisin muiden kanssa, kokisin yhteenkuuluvuutta ja tuntisin oloni samanarvoiseksi muihin nähden.

Miesystäväni lohdutti minua ihanasti sanomalla eilen ettei laihoihin kokkeihin voi luottaa. Hän tietää ja ymmärtää itsetunto ongelmani.
Olen laihtunut seitsemässä kuukaudessa 17kg. Siltikään en vielä joka päivä pysty ajattelemaan itsestäni kehopositiivisesti.

Koulunkäyntiini tulee vaikuttamaan myös oppimiskyvyn häiriöni sekä rippeet lapsuusajan adhd:stä. Keskityn täysin vain silloin kun aihe on minua kiinnostava ja motivaationi ollessa riittävän korkealla.
Onneksi kouluttajat ovat tästä tietoisia ja osaavat varmasti asian ottaa huomioon henkilökohtaistamisessa.

Vaikka olen 29 vuotias, itsetuntoni ja minäkuvani laahaa ehkä 20 vuotiaan tasolla. Tällä tarkoitan sitä että ajattelen itsestäni lähes yhtä kriittisesti kuin nuoret jotka ovat aikuisuuden kynnyksellä.

En kuitenkaan halua minkään tulla enää unelmieni tielle ja siksi olen päättänyt pukeutua ensimmäisestä päivästä asti juuri sellaisiin vaatteisiin kuin itse haluan. Aion olla myös juuri sellainen persoona kuin olen.

"Mä tulin voittamaan, en anna minkään seistä tiellä. Sä tsiigaat voittajaa." 

Onni löytyy sisältäni

Olemme yli puolen välin tätä vuotta. Lähempänä joulukuuta kuin tammikuuta.

Viime vuoden lopussa/tämän vuoden alussa tein itselleni lupauksen. Lupauksen että itsenäistyisin ja aikuistuisin ennenkuin täytän 30 vuotta.

Alkuvuosi oli erittäin haastava ja tavoite tuntui lähes mahdottomalta saavuttaa. Men kuukausia etten nähnyt mitään konkreettista edistymistä itsessäni. Vietin alkuvuoden sairaalassa. Käytin moniakin eri lääkkeitä. Jotkut unettomuuden hoitoon, toiset ahdistus oireiden hallintaan.
Koin sisälläni paljon epätoivoa ja tuskaisuutta.
En nähnyt valoa tunnelin päässä.
Olin henkisesti alkanut valmistautumaan pysyvän eläkkeen hakemiseen.

Elettiin kaunista toukokuun alkua. Aurinko oli alkanut paistamaan, linnut laulamaan.
Selasin tinderiä ja painoin joidenkin kohdalla sydäntä. Tuli match. Kirjoitin kyseiselle henkilölle ja ajattelin että tuskin vastaa mitään.
Sieltä tuli kuitenkin kaunis vastaus viestiini.
Sairastin samalla pahaa ylähengitystie infektiota ja nukuin paljon. Olin sairaalassa.
Tämä matchini jatkoi kuitenkin yhteydenpitoa minuun.
Vaihdoimme numeroita.
Aloimme viestitellä whatsapissa.
Lopulta tapasimme ekan kerran.

Se tapaaminen muutti elämäni. Toimi käännekohtana elämässäni. Uusi luku alkoi.

Pian olinkin jo yö kylässä kyseisen miehen luona.
Lomalla sairaalasta.
Palasin sairaalaan vielä hetkeksi.
Tuli päivä jolloin sain valita: muutanko tuettuun kuntoutuskotiin vai valitsenko jäädä omilleni ja uloskirjoittaudun sairaalasta.
Valitsin jälkimmäisen.

Se päivä oli maanantai.
Soitin uudelle tuttavuudelleni ja itkien selitin puhelimeen mitä oli tapahtunut.
Hän tuli silloiseen kotiini ja kuunteli itkunsekaista vuodatustani.
Piti sylissään ja lohdutti.
Oli konkreettisesti läsnä.
Jäi yöksi.

Tapahtuneesta on nyt kulunut jokunen kuukausi ja onnellisena voin todeta tavoitteideni olevan hyvin lähellä.

Mainittakoon, että kyseinen mies kannusti minua hakemaan opiskelupaikkaa. Kävinpä kesän aikana yhdessä työhaastattelussakin.
Maanantaina alkaa koulu. Kuudetta kertaa aloitan ammatilliset opinnot.

Olen oppinut aikuisuuden perustaitoja ja vieläpä pystynyt ottaa ne arkeen mukaan. Olen tehnyt kovasti töitä oman itseni kanssa ja katsonut eteenpäin kasvukivuista huolimatta.
Olen oppinut kyvyn nauttia arkisista asioista kuten siivous, pyykinpesu, kaupassa käynti ilman sen suurempia heräte ostoksia.

Ennenkaikkea: Olen aikuistunut ajatusmaailmaltani. Enää en näe sairaalaan menemistä ensimmäisenä vaihtoehtona enkä ensiapuun hakeutumista ongelmieni ratkaisuna. Käytän melkein päivittäin dkt- taitoja ja ne ovat osa prosessiani.
Psyykelääkkeet ovat jääneet lääkärin luvalla pois eikä minulla ole enää psykiatrian poliklinikalle asiakkuutta.
Viimeisestä ensiapu käynnistäni on jo aikaa. En ole satuttanut itseäni enää, vaan kohdannut epämukavatkin tilanteet ja tunnetilat aikuismaisesti ja rohkeasti.
Enää en pakene itseäni.

Eletään elokuun alkua.
Tälle vuodelle asetetuista tavoitteista olen saavuttanut jo 3/4 osan. Kasvu prosessi on ollut raskas mutta opettavainen. Kivulias mutta kaiken kivun arvoinen.
Haastava mutta mielenkiintoinen. Päivääkään en kadu itselleni tekemääni lupaustani.

Aikuisena ihmisenä haluan olla osa yhteiskuntaa ja valjastaa taitoni muiden eduksi. Tuntea iloa aikuisen ihmisen vastuu alueista sekä opettaa itselleni kärsivällisyyttä.

Itsenäisenä ihmisenä tiedän voittavani parhaan mahdollisen palkinnon- vapauden kahleista joita olen itseeni henkisellä tasolla sitonut.

Nyt on minun vuoroni loistaa. ❤️

Muutosten kesä- kohti aikuisuutta

Tämä on selkeästi ollut muutosten kesä.
Kesä, jota olen tykännyt elää.
Olen saanut kokea, nähdä, tuntea ja kuulla.

Kesäni ei alkanut kovin lupaavasti, luulin etten saisi kokea muutosten kesää tänäkään vuonna. Yksi asia johti moneen muuhun asiaan, ja lopulta muutti aivan kaiken.

Pidin pitkän tauon, koska jälleen kerran avoimuuteni käännettiin minua vastaan. Miesystäväni kuitenkin kannusti jatkamaan kirjoittamista, ja nyt jatkan.

Otsikkoni kumpuaa uudenvuoden lupauksestani, jonka tein itselleni.
Täytän tänä vuonna 30 vuotta ja lupasin itselleni itsenäistyä ennen syntymäpäivääni.

Olen saavuttanut tavoitteeni jo melkein kokonaan, ja saan olla hemmetin ylpeä itsestäni.
Edes kohtaamani muutaman viikon takainen pahoinpitely ei lannistanut minua. Luulin sen lannistavan minut, ja aiheuttavan takapakkia. Minut siis pahoinpideltiin kahden ennestään tuntemattoman naisen toimesta. Läheisteni vahvalla tuella selvisin siitäkin.

Niinkuin moni minut tunteva ihminen tietää, itsenäistyn ja aikuistun vasta nyt.
Ja voin kertoa: Se on huomattavasti haastavampaa kuin 18 vuotiaana.

Olen kohdannut määrätietoisesti tämän kesän aikana sisäisiä "demoneitani", muuttanut toimintatapojani, sinnikkäästi opetellut puuttuvia/piilossa olevia aikuisuuteen vaadittavia perustaitoja, päättänyt kerta toisensa jälkeen jatkaa ja ennenkaikkea pysynyt tavoitteessani.

Se, mistä olen kaikkein kiitollisin itselleni,- en ole enää turvautunut itseni satuttamiseen. 
Eilen sanoin kummitädilleni, kuinka tunnen toivottomuuden väistyneen elämästäni.
Jos kaikki se, mitä olen joutunut kokemaan, valmisti minua tähän hetkeen, niin se kannatti todellakin kokea.

Huikea ja ehkä näkyvin muutos on tapahtunut kyvyssäni reagoida pettymyksiin.
Ennen pettymyksen koettuani vaihtoehtoja oli vain yksi: suoraan sairaalaan ja nappia naamaan niin paljon kuin ikinä on mahdollista.

Nykyään kuitenkin pystyn pettymyksen tullessa pysähtyä. Ensimmäisenä pyrin tunnistamaan, mikä tunne sisälläni myrskyää. Viha? Katkeruus? Hylätyksi tulemisen pelko? Yksinäisyys?
Kun olen saanut kiinni tunteen, alan työstämään sitä.
Ajattelen pettymystä, ja puhun itselleni. 
Keskustelen ikäänkuin sille osiolle minusta, joka tahtoisi tehdä impulsiivisen ja nopean ratkaisun.
Mietin ennenkuin toimin. 
Tämä on johtanut siihen, etten ole enää satuttanut itseäni, en välttämättä enää huuda lähimpänä olevalle pää punaisena ja syytä häntä olostani. En paisko tavaroita.

Se, että olen kaikkien näiden vuosien jälkeen päässyt tähän pisteeseen, josta olen voinut vain unelmoida, on minulle lasten syntymän jälkeen suurin saavutukseni.
Tätä minä olen toivonut. 
Tätä, että saisin selätettyä sen ihmisen sisälläni, joka vei minua ennen kuus nolla.

Joskus minulle sanottiin, että menen ongelmasta ongelmaan. Etten pysty tuntemaan hyvää oloa, koska se on vieras käsite minulle.
Tuo oli silloin täyttä totta.

Tänään. Tänään pystyn vihdoinkin julkisesti sanomaan, että näin ei enää ole.
Nautin nykyään hyvästä olostani, koska tiedän sen kuuluvan minulle ja elämääni.
Toki voi tulla ja tuleekin haasteita elämässä eteen, mutta avain niistä selviämiseen on nyt taskussani.

Enää minun ei tarvitse pelätä itseäni. Saan olla vapaa tuskasta, joka kahlitsi minut aivan liian moneksi vuodeksi pimeään kellariin, jossa vaelsin ympyrää tajuamatta syytä olooni.

Haluan kiittää erityisesti sinua rakas, kun olet pysynyt rinnallani tämän vaikean ja haastavan ajanjakson, aina uskoen ja luottaen kykyihini selvitä.
Olet tehnyt kaikkesi, jotta saisin kokea oloni vapaaksi.
Olet antanut tuntikausia omasta ajastasi minulle, tukenut minua, rakastaen ja hyväksyen tunnetilani.

En unohda myöskään ystävieni ja läheisteni apua ja tukea tässä muutosvaiheessa.
Se on ollut korvaamatonta.

Ja te, jotka olette aina epäilleet minua, alaspainaneet sanoillanne, pilkaten unelmiani:
Kiitos siitä. 
Olen vihdoin tajunnut, että olette väärässä.

Enää ei pelko hallitse minua, vaan minä hallitsen pelkojani.

Läpi vaikka harmaan kiven

Itsetutkiskelu ja itsensä hyväksymisen jalo taito.
Kyky kuunnella, nähdä, tuntea, rakastaa ja vihata.
Pää täynnä halua edistyä. Luja tahtotila erilaiseen elämään. Muutoksien kesä. 

Toiset haaveilee upeista laukuista, hienoista ulkomaanmatkoista taikka paksusta lompakosta. Ja siinä ei ole mitään väärää.

Itse haaveilen saavani ajatukseni kasaan, voimavarani täysiin mittoihin, ymmärrystä siihen miten käsittelisin tunteitani (joita riittää vaikka pienelle kylälle) ja taitoa elää ns. "normaalin ihmisen" elämää.

Minulle tämä kesä merkitsee paljon. Niinkuin viime kesä ja sitä edelliset. Miten musta tuntuu, että edistyn aina kesäisin melko paljon ja syksyn tullen alkaa tapahtua pahoja asioita? Johtuukohan se auringonvalosta, joka luo uutta toivoa? Vai siitä, että kesäisin väsymykseni helpottaa.

Miksi kesäisin on helpompaa?
Vaikka olen syntynyt Joulukuussa, silti kesästä on tullut melkeinpä ehdoton lempi vuodenaikani. Vuodenaika, jolloin pimeys ei juuri laskeudu ja luonnon valoa riittää.

Elän kuin sumussa alku ja loppu talven. Muistelen, että Tammikuussa oli yksi yliannostus. En sillä, etteikö niitä olisi ollut viime kesänäkin. 
Vuosi vuodelta kuitenkin näen itseni enemmän aikuisena, enemmän eheytyneenä ja edistyneenä. 

En jaksa edes enää pelätä, mikä voisi mennä pieleen. Haluan oppia elämään päivä kerrallaan jotta saisin kanavoitua voimani juuri siihen hetkeebn mikä on menossa. Huomaan, että asenteellani on suuri vaikutus tapahtumieni kulkuun. Ja asenne syntyy ajatuksista. 

Kärsin anemiasta, kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja ajoittain iskevästä ahdistuksesta. 
Kaikki nuo ovat välillä lamaannuttavia, ja tekevät minusta erilaisen ihmisen kuin mitä todellisuudessa edes olen.

Kun on kroonisen väsynyt (anemia) ja päälle iskee vielä helvetillinen ahdistus,- lamaannus on taattu. Vaikka kuinka haluaisin, joskus en vain jaksa. Koska luovuttaminen.

Se on yllättävän helppoa selitellä itselleen, ettei jaksa eikä pysty ja kykene. Siihen ei mene kauaakaan kun makaan jo sohvalla tv päällä. Samalla kuitenkin miettien, kuinka paljon paremmin voisin aikani käyttää. 
Tänään siinä onnistuin. Ylitin itseni. Ja olen tyytyväinen. Onnistuminen alkoi jo eilen, kun ikäänkuin viritin itseni oikeaan mielentilaan ja päätin tänään onnistua. Ja se kannatti.

Minut on kuitenkin luotu suurempaa tarkoitusta varten ja omistan kykyjä. Minulla on taitoja. Ja haluan niitä käyttää.

Mitä onnistumiseni sitten vaatii?

Asennoituminen onnistumiseen jo edellisenä iltana. Kyky kertoa mielelleni, että nyt täytyy kyetä johonkin muuhun kuin vetelehtimiseen. Että nyt ei auta jäädä tuleen makaamaan, vaan on noustava ylös ja aloitettava taistelu tuulimyllyjä vastaan. 

Yllättävän moni ihminen saattaisi jopa hämmentyä omista kyvyistään tehdä erilaisia asioita. 

Kokeile voittaa oman mielesi demonit päättämällä onnistua. Se on sen arvoista.

Mutsit VS Faijat

Tunnetusti Facebookissa voit törmätä jos jonkunlaisiin ryhmiin. Jokaiselle löytyy varmasti joku ryhmä. On "Kiitos ryhmään pääsystä" ryhmä. On myös "Tavoitteena terveellisempi elämä" ryhmä.
Yksi ryhmä tuntuu olevan kuitenkin ylitse muiden. 

Mutsit VS Faijat.

Ryhmässä on yli 60 000 jäsentä. Liityinpä minäkin sinne. Postasin yksi viikonloppu selfien itsestäni, ja kuvatekstissä kysyin muiden ryhmäläisten kuulumisia. Esittelin itseni etä-äidiksi joka istuu bemmin kyydissä ja nauttii esikoisen hyvästä 1lk. todistuksesta.
Enpähän tiennyt, minkälaisia kommentteja saisin lukea.

"En koskaan kehtaisi julkisesti kertoa olevani etä-äiti." 
"Oliko kiva huijata parilta muidulta rahaa?"

Tuossa vain kaksi kommenttia. Poistuin ryhmästä, koska en jaksanut ottaa niskaani paskaa. Nyt on tullut se hetki, kun haluan voittaa itseni ja vastata kommentoijille.

Sinä, joka häpeät etä-äitiyttä. Minä olen ollut sellainen jo monta vuotta. Minulla on neljä ihanaa lasta, jotka asuvat sijaisperheessä. Miksi?
Olin aikoinaan avioliitossa lasten isän kanssa. Synnytin sen liiton aikana lapset. Masennuin vakavasti, koska mieheni teki todella paljon töitä eikä minulle jäänyt aikaa levätä. Kärsin silloin myös muista mielenterveys ongelmista. Mieheni ei sitä ymmärtänyt. Monien mutkien kautta lapset huostaanotettiin.
En häpeä menneisyyttäni, enkä muuttaisi siinä mitään. Miksi minun pitäisi? Se on minun menneisyyteni ja sinä tiedät siitä vain sen minkä haluan kertoa. Tuskin tiedät kuinka monet kerrat olen itseäni syyttänyt lasteni huostaanotoista, kuinka monta litraa olen kyyneliä vuodattanut, koska ikävöin jokaista lasta joka ainoa päivä. 
Olen etä-äiti. Se ei muutu, vaikka sinä haluaisit sen ehkä muuttuvan. En häpeä sitä. Ihmiset on erilaisia. Jokaisella on oma tarinansa.
Siksipä kehoitankin sinua, jos et toisen elämästä mitään tiedä älä tule arvostelemaan. Et voi edelleenkään tietää kaikkea. 

Mitä tulee sinun toisen kommenttiisi: En huijannut keneltäkään rahaa. Olen palauttanut molemmille summan jonka he maksoivat ostoksestansa. 

Miksi tällaisia ryhmiä perustetaan ja mikä siinä oikein on ideana, että aikuiset ihmiset, joiden tulisi olla roolimalleja omille lapsilleen, riitelevät keskenään netissä? Haukkuen, arvostellen ja toisia alaspainaen? 
Jos kaikki ryhmän jäsenet vietäisiin samaan tilaan, sanoisiko kaikki todella toisilleen naamatusten mitä netissä? Uskaltaisitteko todella alaspainaa ja haukkua toisianne? Saatteko siitä jotain tyydytystä kun hyökkäätte esimerkiksi minun kimppuuni joukolla?

Rintakehääni on tatuoitu sana Despacito. Se tarkoittaa hitaasti. Kuvastaa minulle sitä, että lasteni asioissa minun täytyy edetä hitaasti. Ja että tähän hetkeen olen päässyt hitaasti. Sillä sanalla on minulle hyvin suuri merkitys, enkä todellakaan ottanut sitä siksi että saisin houkutella miehiä.

Nykyään kuulun Mutsit VS Faijat Sensuroimaton- ryhmään. En ole ennen tätä blogi tekstiä kirjoittanut sinne mitään. Seurannut vain sivusta muiden keskustelua. Yksi nainen erityisesti tuntuu hakevan jatkuvasti huomiota. On rintsikka kuva, videoita, erilaisia aloituksia. Mikäs siinä jos haluaa. 

Hyvin paljon pistää myös silmään erilaiset kommentit joissa jotkut uskaltavat pistää vastaan toisille kommentoijille. He ovat selkeästi kypsiä aikuisia. 

Tulen linkittämään tämän tekstin ryhmän seinälle. Minulla ei ole mitään hävettävää etä-äitiydessä, Despacito tatuoinnissa taikka siinä, että rakastan bemareita. 

Olkaa hyvä Mutsit ja Faijat: Areena on teidän.

Bye bye hospital life

Ajatukseni vaeltavat vielä ajoittain osastolle. Sinne missä omistin sairaan ihmisen mielen, käytöksen ja identiteetin. Käyttäydyin kuin minulta eräällä tavalla odotettiin. Tein asioita, jotka kuuluivat psykiatriaan. Lukuisat raivo kohtaukset, oudot tunne purkaukset jotka alkoivat koko kroppaan hiipivällä "Mun on pakko heittää toi tuoli seinään" tunteella. Sen tunteen mukaan oli todella helppo lähteä. Näin sieluni silmin, miten tapahtuvat etenesivät ja tiesin tasan aloittaessani toimintani mikä olisi lopputulos.
Eristys, kiinnipito, injektiona lääkettä persuksiin.
Huutoa, itkua ja sairasta naurua. Teekutsut. 

Muistan elävästi erään kiinnipidon, missä makasin eristyksen lattialla ja ympärilläni oli yhteensä 12 hoitajaa. Puolet pitivät kiinni minusta, puolet olivat varmistamassa tilannetta. Minut on riisuttu väkisin omista vaatteistani, vaihdettu se ällöttävä ruskea L koon pyjama päälleni, pyöritelty kuin patonkia ja isketty rauhoittavaa lääkettä kankkuun.

Eilen illalla miesystäväni nukahdettua mietin pimeässä makuuhuoneessa kyseisiä tilanteita, ja tajusin että siitä on jo tarpeeksi kauan jotta uskallan kohdata asian. Käyn taistelua pääni sisällä miettien, ja pohtien, miksi oikein päädyin kerta toisensa jälkeen aina samalle osastolle. Kaikkihan lähti pitkittyneestä unettomuudesta, jota hoidettiin vapaaehtoiselta pohjalta useampi viikko sairaalassa. Se oli 1.2.2018 kun menin ekaa kertaa osastolle 1. Pian huomasin kuitenkin kuukausien vaihtuvan ja minun elämäni täyttyvän ambulansseista, ensiapu käynneistä, M1- lähetteistä, tarkkailu lausunnoista ja joistakin pakkohoito päätöksistä.

Osastolla hoidetaan ihmistä lääkkeillä ja hyvin lyhyillä omahoitaja keskusteluilla. Minusta ehti kasvaa osaston vaki potilas. Kun tulin kerran ovesta sisään poliisin saattamana, kädet auki viilleltyinä- hoitajat olivat silminnähden varautuneita. Katsoivat minua kysyen "Mikä vointi? Miltä sinusta tuntuu, pystytkö olemaan osaston puolella?"
Tuona kertana karkasin lääkärin haastattelun jälkeen ja juoksin nauraen rappusia ulos. Hoitajat lähtivät perääni juosten ja saivat minut kiinni ulkona. Ottivat kiinni käsistäni ja pakottivat takaisin osastolle. Lääkäri käveli ulkona hoitajien perässä ja tuli uudestaan haastattelemaan minua huoneeseeni. Tiesin aina miten saada hämmennystä aikaan. Tiesin kuinka kiinnittää koko henkilökunnan huomio itseeni. Kuinka järkyttää mahdollisimman paljon sekä hoitajia että muita potilaita.

Kyse oli tietoisesta käytöksestä. Halusta tulla huomatuksi. Tarpeesta tuntea oloni turvalliseksi. Ja pahasta olosta. Joskus minusta tuntui, että olen oikeasti sairas mieleltäni, että joku muu voima ohjailee minua, että minun on pakko toimia niinkuin toimin.
Mutta olin väärässä.

Tavattuani nykyisen miesystäväni kaikki muuttui. Totaalisesti. Normaali arki. Lääkkeettömyys. Viiltelyn ja yliannostusten lopettaminen. 
Kaikki tämä hyvin lyhyessä ajassa ja vain siksi, että toinen siinä vierelläni uskoo minuun ja kykyihini. Luottaa minuun ja rakastaa minua tällaisenaan. Kannustaa elämänmuutokseen ja aikuisuuteen.
Tukee kaikin mahdollisin ja mahdottomin tavoin. Puhuu kanssani vaikka keskellä yötä vaikka haluaisi varmasti nukkua.

Arvostan. Kunnioitan. Ihmettelen.

Mitä olen tehnyt ansaitakseni osakseni tällaista ehdotonta ja puhdasta rakkautta? Miten elämäni voikaan kääntyä hyvällä tavalla päälaelleen ihan hetkessä?

Vastaus löytyy vierelläni kulkevasta ihmisestä. Siitä ihmisestä, joka halusi auttaa minua. Kiinnostui Tinder profiilistani ja oli sinnikäs. Antoi minulle mahdollisuuden ja kertoi nähneensä lävitseni. Kaivoi minusta piilotetut kykyni esiin ja jaksoi kerta toisensa jälkeen kannustaa minua ottamaan ne kyvyt käyttöön.

Olen ollut jo varmaan yli kuukauden viiltelemättä. Yliannostuksia en myöskään ole ottanut. Olen irroittautunut sairaan identiteetistä ja hyväksynyt itselleni terveen ihmisen identiteetin. Rakentanut päivärytmin ja arki rutiinit. Aloittanut aikuistumisen. Mutta ilman sitä Tinder matchia tämä kaikki olisi ehkä jäänyt vain kauniiksi haaveeksi. Olen jotenkin niin tyytyväinen tähän nykyiseen arkeeni ja jatkumoon. 

Sairaala ei enää houkuttele. 

Uitettu Herran nimessä

Viime päivinä olen vahvasti kyseenalaistanut eri uskonlahkot. 
Helluntalaisuus. Se karismaattinen uskon lahko, jossa sairaat paranee, puhut kielillä rakentaaksesi itseäsi. Maksat kymmennyksiä (10% tuloistasi), kaadut Pyhän Hengen voimasta. Käyt herätyskokouksissa ja annat ihmisille anteeksi. Rukoilet, paastoat ja susta ajetaan henkivaltoja ulos. Jos olet avioliitossa, sinun kuuluu olla alamainen miehellesi. Hoitaa koti. Tehdä ruoat ja miellyttää miestäsi. Kunnioitat vanhempiasi viimeiseen asti "jotta kauan eläisit ja menestyisit maan päällä". Jos joku loukkaa sinua tai kohtelee väärin, kuuluu sinun ainoastaan antaa anteeksi ja rukoilla sen ihmisen puolesta. Viha on Saatanasta. Samoin liian paljastavat vaatteet, esiaviollinen seksi, asuminen avoliitossa, baarit ja niissä käyminen. Tahtosi kuuluu olla alistettuna Herralle ja sinun kuuluu naulita oma lihasi ristille. 

JOS et kyseisiä ohjeita noudata,- olet synnissä elävä, Herran tieltä hairahtunut, parannuksen tekoa vailla oleva luopio, joka avaa ovet demoneille ja lukuisille eri henkivalloille. Jos et saa rukousvastauksia, sitä perustellaan sinulle sillä, että Herralla on omat aikataulut ja kokeile vaikka paastoa jotta voit lähentyä Herran kanssa. 

Olen itse siis eronnut tänä keväänä vuoden harkinnan jälkeen Helluntalaisuudesta. Jätin lahkon taakseni, koska minua alkoi ahdistamaan kaikki säädökset ja iltaisin en pystynyt enää nukahtamaan ilman helvetin pelkoa. Valintani oli hyvin vaikea, koska tiesin lähipiirini vastustavan sitä. Minua ei meinattu millään suostua erottamaan Järvenpään Helluntaiseurakunnasta. Kerran soitin pastorille ja sanoin että jos ei suostu erottamaan minua, haastan heidät oikeuteen. Vasta se auttoi ja omasta pyynnöstäni minut lahkosta erotettiin.

Lähipiirissäni on monia, jotka eivät ole sisäistäneet eroamistani. Edelleen saan ohjeita eri tilanteisiin ja kuulen usein, kuinka teen syntiä saunoessani miesystäväni kanssa ennen avioliittoa. Heidän mielestään ei ole missään muotoa hyväksyttävää, että asun kyseisen miehen kanssa. Tai harrastan hyvillä mielin seksiä ennen avioliittoa.
Valintani ovat heidän mielestään väärin, ja teen haureutta.

Kysyin eilen läheiseltäni, josko hän lähtisi kanssani Helsinki päivä konserttiin ensi viikolla. Ei. Siellä soitetaan "maallista" musiikkia niin se ei ole oikein.

Miksi minun kanssani ei voi tehdä asioita ilman uskoa? Samainen henkilö suostuu silti automatkoilla kuuntelemaan samaista "maallista" musiikkia kanssani ja laulaa joskus vielä mukana.

Ensi viikolla sukulaiset saattavat yhden tätini hautaan. Eilen tämä läheinen kertoi, että taloudellisesti matka tulee maksamaan liikaa ja he ehkä jättävät matkan väliin. Noin kaksi tuntia myöhemmin sama ihminen keskusteli miehensä kanssa, kuinka he voisivat sittenkin mennä hautajaisiin, koska siellä olisi mahdollisuus evankelioida (kertoa Jeesuksesta). Mainitsin, että kyseessä on hautajaiset, eikä evankeliointi tapahtuma.

Ymmärrän ihmisten tarpeen puhua omasta uskostaan, mutta sitä en ymmärrä miksi jopa hautajaisissa pitää puhua asioista, joista muut eivät välttämättä halua kuulla. Tiedän, että hautajaisiin on ehkä menossa yksi sukulaiseni perheineen, ja tiedän myös sen ettei hän tahdo uskonasioista kuulla.

Helluntalaisuudessa katsotaan myös erittäin pahasti ottamiani tatuointeja. Koska Raamatussa kielletään tatuoimasta mitään ihoon. 

Olen erittäin ahdistunut ajatellessani lapsuuttani: En saanut käydä koulun discoissa. En saanut välillä edes virpoa, koska se on pakanallinen tapa. Ja juhannuskokon näin ensimmäistä kertaa viime vuonna.

Se on selvää, ettei minun valintoja hyväksytä. Määrätietoisesti silti teen asioita, joista nautin. En omista enää yhtään Raamattua. En kuulu mihinkään seurakuntaan, enkä edes kirkkoon. Olen parisuhteessa ateistin kanssa. Paras ystäväni on ateisti. Ja hei, mä olen onnellinen!

Uskon Jeesukseen omalla tavallani, ja uskon Jumalan luoneen tämän maailman. Mutta monia muita asioita en vain pysty sulattamaan. 

Antakaa mulle se uskonnonvapaus mikä on Suomen laissa säädetty. Älkää tunkeko mua mihinkään muottiin, tai yrittäkö selittää mun elämän ongelmia uskonnolla. 

Hengitän. Tunnen. Näen ja koen. 
Minulla on siihen täysi oikeus ja vapaus.

Määrittele normaali

Katso hetki ympärillesi. Laita ihmiset riviin mielessäsi. Poista heiltä tittelit, työasut ja kulkuluvat rinnuksista.
Pue kaikille samanlaiset vaatteet.
Sen jälkeen katso mitä näet.

Näet ihmisiä. Samanlaisia, mutta erinäköisiä. Liian usein määrittelemme itsemme ja muut ammatin, menestyksen, menneisyyden tai saavutettujen asioiden perusteella.
Nauramme kadulla pyöreille ihmisille, vihaamme maahanmuuttajia.

Miksi?

Luulemme olevamme parempia kuin toiset. Omistavamme koko maailman. Päähämme on pinttynyt ajatus mikä on normaalia ja mikä ei.
Jos et käy töissä tai elät Kelan rahoilla, et ole normaali. Olet vain sosiaalipummi. Jos sinulla ei ole rahaa ruokaan tai ylläsi on rikkinäiset vaatteet, saat osaksesi katseita ja paskaa niskaan.

Itse koen olevani normaali vaikka:
- Omakantani on täynnä erilaisia diagnooseja
- Osoitteeni sijaitsee poste restantessa
- lapseni ovat huostaanotettu
- olen ylipainoinen
- pukeudun persoonallisesti
- käsissäni on arpia jotka olen itse aiheuttanut

Aivan liian usein olen saanut itse kokea mitä on tulla syrjityksi. Jätetyksi ulos porukasta. Miltä onkaan tuntunut kun muut ikäiseni käyvät töissä ja menestyvät, mutta minulla on määrä-aikainen kuntoutustuki päätös Kelasta.

En osaa kaikkia asioita samalla tavalla, kuin ehkä muut ikäiseni osaavat. Mutta minulla on jotain ainutlaatuista ja jotain mitä ei rahalla voida mitata. Nimittäin elämänkokemusta. Ymmärrystä. Tilannetajua ja kykyä asettua toisen tilanteeseen ilman tarvetta tuomita.
Pystyn hymyilemään kerjäläisille ja käymään ylpeästi ruokajakelussa.
Se ei tee minusta epänormaalia, että aloitan ammatilliset opinnot Elokuussa vaikka täytän tänä vuonna 30 vuotta.

Vastoin kaikkia odotuksia olen yhä elossa. Taistelen. Etsin itseäni. Käyn sisäistä prosessia ja tunnen silti vihdoinkin olevani normaali.

Harkitsin pitkään, palaanko kirjoittamaan Bloggerin kautta. Sain osakseni viime kerralla kohtuutonta henkistä väkivaltaa. Todella ahdistavia anonyymeja kommentteja, joissa minun huostaanotettuja lapsiani säälittiin koska olen heidän äiti. Minun toivottiin jopa kuolevan. 
Silti olen päättänyt tulla takaisin, silläkin uhalla että alaspainaminen ja raju arvostelu alkaa uudestaan.

Olen muuttanut viime Elokuussa nimeni. Uudistin samalla identiteettini. 
Paljon on ehtinyt tapahtua vuoden sisällä. Olen ollut kaksi kertaa koditon. Taistellut hengestäni ja viettänyt sairaalassa aivan liian monta yötä.
Vasta viime aikoina olen tajunnut mitä todellinen onni on. 
Se on tämä hetki. Nämä muistot ja läheiset ympärilläsi.
Auringonpaiste verhojen välistä, sänky missä nukkua. 
Suihku jossa peseytyä.
Lapseni jotka voivat hyvin, sekä miesystäväni.

Liityin juuri facebookissa bloggaajat ryhmään. Selatessani uutisvirtaa tajusin, ettei oma blogini ole perinteinen. Se on uniikki. Minun näköiseni. Maustettu kokemuksilla ja avoimuudella. 
Rehellinen kerronta arjestani. Ilman suuria summia rahaa tai ilman kaupallista yhteistyötä. Miksi?
Kirjoittaminen ei ole minulle harrastus. Se ei ole keino saada huomiota. Eikä se ole jotain, mitä teen siksi koska tiedän muidenkin sitä tekevän. 
Kirjoitan koska käsittelen samalla asioitani. Puhdistan itseäni, ja löydän vahvuuteni. Minulla on monia erityispiirteitä. Jotkut niistä häiritsevät muita, mutta tunnen olevani samanarvoinen kuin muutkin.

Istun parvekkeella auringon paistaessa silmiini. Pohdin, mitä paluu bloggeriin tuo tullessaan. Sitten tajuan, että ihan sama mitä muut minusta ajattelevat. Miten muut minut näkevät.

Aion olla oma itseni. Kirjoittaa vapaasti välittämättä muiden mielipiteistä.
Koska olen minä.

7 syntiäni

Minun 7 syntiäni. 

1. LIIKA MUREHTIMINEN

Minulla on tapana iltaisin alkaa pohtimaan elämääni, varsinkin menneisyyttäni. Se ei ole ollut mikään ruusuinen, eikä helppo. Alan miettimään epäonnistumisiani ja siitä seuraa tietyllä kaavalla etenevä murhe vyyhti. Tosin nyt olen edistynyt sen verran että puhun murheistani miesystävälleni, ja sen jälkeen pystyn nukahtamaan helpommin.

2. SAAMATTOMUUS

Olen tottunut sairaala aikoina pitkiin ja hitaisiin aamuihin. Nyt kun elän normaalia arkea kaukana sairaalasta, tapa seuraa minua aamuisin. Saatan somettaa aamuisin oitkäänkin sen jälkeen, kun ukko kulta on lähtenyt töihin. Toisaalta, se auttaa minua ottamaan itselleni tarvittavan ajan jotta jaksan loppupäivän tehdä asioita täydellä motivaatiolla.

3. VIHAPUHELUT

Tätä tapahtuu enää vähän, koska olen edistynyt asioiden käsittelyssäni. Pinttynyt tapani on siis ollut vihaisena valita joku läheinen jolle soitan ja alan haastamaan riitaa, tiedostaen ja tietäen etten kuitenkaan tahdo riidellä. Tästä minun on ollut pakko opetella tietoisesti pois, jotta ihmissuhteeni eivät kärsi.

4. MITÄ JOS- AJATTELU

Mainos

Tää on paha. Sorrun hyvin usein ajattelemaan asioita "Mitä jos" tyylillä. Vaikka joku asia olisi erittäin hyvin, mulla on kumma tarve alkaa vatvomaan "Mitä jos tämäkin epäonnistuu?" "Mitä jos..." Pitäisi vain rentoutua ja ajatella asioiden menevän omalla painollaan.

5. HUONO ITSETUNTO

Olen ollut koulukiusattuna 7vuotta elämästäni. Se on jättänyt pysyvät arvet, jotka vasta uuden suhteen myötä ovat alkaneet paranemaan. En vieläkään pysty katsomaan peiliin ajattelematta itsestäni jotain negatiivista. Tosin karttelen peilejä nykyään enemmän ja yritän puhua itselleni kauniisti. Tämä on pitkä prosessi.

6. SOME

Vietän toisinaan aivan liikaa aikaa kännykällä. Selaan nettiä, luen uutisia ja vien kännykän välillä jopa vessaan mukanani. Yksi päivä ihan kyllästyin koko puhelimeen ja laitoin sen äänettömälle. Olen alkanut tekemään niin, etten selaa somea enää miesystäväni läsnäollessa juuri ollenkaan, vaan jätän sen kotiin kauppareissujen ajaksi.

7. ARVOSTELU

Istun aamuisin parvekkeella ja katson ohikulkevia ihmisiä kriittisesti. Hyvin usein sorrun mielessäni heitä arvostelemaan ja siihen minulla ei olisi oikeutta. Olen itse noussut pohjalta ja pitäisi aina muistaa, että jokainen ihminen on arvokas omana itsenään. Kaunis juuri sellaisenaan.