Läpi vaikka harmaan kiven

Itsetutkiskelu ja itsensä hyväksymisen jalo taito.
Kyky kuunnella, nähdä, tuntea, rakastaa ja vihata.
Pää täynnä halua edistyä. Luja tahtotila erilaiseen elämään. Muutoksien kesä. 

Toiset haaveilee upeista laukuista, hienoista ulkomaanmatkoista taikka paksusta lompakosta. Ja siinä ei ole mitään väärää.

Itse haaveilen saavani ajatukseni kasaan, voimavarani täysiin mittoihin, ymmärrystä siihen miten käsittelisin tunteitani (joita riittää vaikka pienelle kylälle) ja taitoa elää ns. "normaalin ihmisen" elämää.

Minulle tämä kesä merkitsee paljon. Niinkuin viime kesä ja sitä edelliset. Miten musta tuntuu, että edistyn aina kesäisin melko paljon ja syksyn tullen alkaa tapahtua pahoja asioita? Johtuukohan se auringonvalosta, joka luo uutta toivoa? Vai siitä, että kesäisin väsymykseni helpottaa.

Miksi kesäisin on helpompaa?
Vaikka olen syntynyt Joulukuussa, silti kesästä on tullut melkeinpä ehdoton lempi vuodenaikani. Vuodenaika, jolloin pimeys ei juuri laskeudu ja luonnon valoa riittää.

Elän kuin sumussa alku ja loppu talven. Muistelen, että Tammikuussa oli yksi yliannostus. En sillä, etteikö niitä olisi ollut viime kesänäkin. 
Vuosi vuodelta kuitenkin näen itseni enemmän aikuisena, enemmän eheytyneenä ja edistyneenä. 

En jaksa edes enää pelätä, mikä voisi mennä pieleen. Haluan oppia elämään päivä kerrallaan jotta saisin kanavoitua voimani juuri siihen hetkeebn mikä on menossa. Huomaan, että asenteellani on suuri vaikutus tapahtumieni kulkuun. Ja asenne syntyy ajatuksista. 

Kärsin anemiasta, kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja ajoittain iskevästä ahdistuksesta. 
Kaikki nuo ovat välillä lamaannuttavia, ja tekevät minusta erilaisen ihmisen kuin mitä todellisuudessa edes olen.

Kun on kroonisen väsynyt (anemia) ja päälle iskee vielä helvetillinen ahdistus,- lamaannus on taattu. Vaikka kuinka haluaisin, joskus en vain jaksa. Koska luovuttaminen.

Se on yllättävän helppoa selitellä itselleen, ettei jaksa eikä pysty ja kykene. Siihen ei mene kauaakaan kun makaan jo sohvalla tv päällä. Samalla kuitenkin miettien, kuinka paljon paremmin voisin aikani käyttää. 
Tänään siinä onnistuin. Ylitin itseni. Ja olen tyytyväinen. Onnistuminen alkoi jo eilen, kun ikäänkuin viritin itseni oikeaan mielentilaan ja päätin tänään onnistua. Ja se kannatti.

Minut on kuitenkin luotu suurempaa tarkoitusta varten ja omistan kykyjä. Minulla on taitoja. Ja haluan niitä käyttää.

Mitä onnistumiseni sitten vaatii?

Asennoituminen onnistumiseen jo edellisenä iltana. Kyky kertoa mielelleni, että nyt täytyy kyetä johonkin muuhun kuin vetelehtimiseen. Että nyt ei auta jäädä tuleen makaamaan, vaan on noustava ylös ja aloitettava taistelu tuulimyllyjä vastaan. 

Yllättävän moni ihminen saattaisi jopa hämmentyä omista kyvyistään tehdä erilaisia asioita. 

Kokeile voittaa oman mielesi demonit päättämällä onnistua. Se on sen arvoista.

Mutsit VS Faijat

Tunnetusti Facebookissa voit törmätä jos jonkunlaisiin ryhmiin. Jokaiselle löytyy varmasti joku ryhmä. On "Kiitos ryhmään pääsystä" ryhmä. On myös "Tavoitteena terveellisempi elämä" ryhmä.
Yksi ryhmä tuntuu olevan kuitenkin ylitse muiden. 

Mutsit VS Faijat.

Ryhmässä on yli 60 000 jäsentä. Liityinpä minäkin sinne. Postasin yksi viikonloppu selfien itsestäni, ja kuvatekstissä kysyin muiden ryhmäläisten kuulumisia. Esittelin itseni etä-äidiksi joka istuu bemmin kyydissä ja nauttii esikoisen hyvästä 1lk. todistuksesta.
Enpähän tiennyt, minkälaisia kommentteja saisin lukea.

"En koskaan kehtaisi julkisesti kertoa olevani etä-äiti." 
"Oliko kiva huijata parilta muidulta rahaa?"

Tuossa vain kaksi kommenttia. Poistuin ryhmästä, koska en jaksanut ottaa niskaani paskaa. Nyt on tullut se hetki, kun haluan voittaa itseni ja vastata kommentoijille.

Sinä, joka häpeät etä-äitiyttä. Minä olen ollut sellainen jo monta vuotta. Minulla on neljä ihanaa lasta, jotka asuvat sijaisperheessä. Miksi?
Olin aikoinaan avioliitossa lasten isän kanssa. Synnytin sen liiton aikana lapset. Masennuin vakavasti, koska mieheni teki todella paljon töitä eikä minulle jäänyt aikaa levätä. Kärsin silloin myös muista mielenterveys ongelmista. Mieheni ei sitä ymmärtänyt. Monien mutkien kautta lapset huostaanotettiin.
En häpeä menneisyyttäni, enkä muuttaisi siinä mitään. Miksi minun pitäisi? Se on minun menneisyyteni ja sinä tiedät siitä vain sen minkä haluan kertoa. Tuskin tiedät kuinka monet kerrat olen itseäni syyttänyt lasteni huostaanotoista, kuinka monta litraa olen kyyneliä vuodattanut, koska ikävöin jokaista lasta joka ainoa päivä. 
Olen etä-äiti. Se ei muutu, vaikka sinä haluaisit sen ehkä muuttuvan. En häpeä sitä. Ihmiset on erilaisia. Jokaisella on oma tarinansa.
Siksipä kehoitankin sinua, jos et toisen elämästä mitään tiedä älä tule arvostelemaan. Et voi edelleenkään tietää kaikkea. 

Mitä tulee sinun toisen kommenttiisi: En huijannut keneltäkään rahaa. Olen palauttanut molemmille summan jonka he maksoivat ostoksestansa. 

Miksi tällaisia ryhmiä perustetaan ja mikä siinä oikein on ideana, että aikuiset ihmiset, joiden tulisi olla roolimalleja omille lapsilleen, riitelevät keskenään netissä? Haukkuen, arvostellen ja toisia alaspainaen? 
Jos kaikki ryhmän jäsenet vietäisiin samaan tilaan, sanoisiko kaikki todella toisilleen naamatusten mitä netissä? Uskaltaisitteko todella alaspainaa ja haukkua toisianne? Saatteko siitä jotain tyydytystä kun hyökkäätte esimerkiksi minun kimppuuni joukolla?

Rintakehääni on tatuoitu sana Despacito. Se tarkoittaa hitaasti. Kuvastaa minulle sitä, että lasteni asioissa minun täytyy edetä hitaasti. Ja että tähän hetkeen olen päässyt hitaasti. Sillä sanalla on minulle hyvin suuri merkitys, enkä todellakaan ottanut sitä siksi että saisin houkutella miehiä.

Nykyään kuulun Mutsit VS Faijat Sensuroimaton- ryhmään. En ole ennen tätä blogi tekstiä kirjoittanut sinne mitään. Seurannut vain sivusta muiden keskustelua. Yksi nainen erityisesti tuntuu hakevan jatkuvasti huomiota. On rintsikka kuva, videoita, erilaisia aloituksia. Mikäs siinä jos haluaa. 

Hyvin paljon pistää myös silmään erilaiset kommentit joissa jotkut uskaltavat pistää vastaan toisille kommentoijille. He ovat selkeästi kypsiä aikuisia. 

Tulen linkittämään tämän tekstin ryhmän seinälle. Minulla ei ole mitään hävettävää etä-äitiydessä, Despacito tatuoinnissa taikka siinä, että rakastan bemareita. 

Olkaa hyvä Mutsit ja Faijat: Areena on teidän.

Bye bye hospital life

Ajatukseni vaeltavat vielä ajoittain osastolle. Sinne missä omistin sairaan ihmisen mielen, käytöksen ja identiteetin. Käyttäydyin kuin minulta eräällä tavalla odotettiin. Tein asioita, jotka kuuluivat psykiatriaan. Lukuisat raivo kohtaukset, oudot tunne purkaukset jotka alkoivat koko kroppaan hiipivällä "Mun on pakko heittää toi tuoli seinään" tunteella. Sen tunteen mukaan oli todella helppo lähteä. Näin sieluni silmin, miten tapahtuvat etenesivät ja tiesin tasan aloittaessani toimintani mikä olisi lopputulos.
Eristys, kiinnipito, injektiona lääkettä persuksiin.
Huutoa, itkua ja sairasta naurua. Teekutsut. 

Muistan elävästi erään kiinnipidon, missä makasin eristyksen lattialla ja ympärilläni oli yhteensä 12 hoitajaa. Puolet pitivät kiinni minusta, puolet olivat varmistamassa tilannetta. Minut on riisuttu väkisin omista vaatteistani, vaihdettu se ällöttävä ruskea L koon pyjama päälleni, pyöritelty kuin patonkia ja isketty rauhoittavaa lääkettä kankkuun.

Eilen illalla miesystäväni nukahdettua mietin pimeässä makuuhuoneessa kyseisiä tilanteita, ja tajusin että siitä on jo tarpeeksi kauan jotta uskallan kohdata asian. Käyn taistelua pääni sisällä miettien, ja pohtien, miksi oikein päädyin kerta toisensa jälkeen aina samalle osastolle. Kaikkihan lähti pitkittyneestä unettomuudesta, jota hoidettiin vapaaehtoiselta pohjalta useampi viikko sairaalassa. Se oli 1.2.2018 kun menin ekaa kertaa osastolle 1. Pian huomasin kuitenkin kuukausien vaihtuvan ja minun elämäni täyttyvän ambulansseista, ensiapu käynneistä, M1- lähetteistä, tarkkailu lausunnoista ja joistakin pakkohoito päätöksistä.

Osastolla hoidetaan ihmistä lääkkeillä ja hyvin lyhyillä omahoitaja keskusteluilla. Minusta ehti kasvaa osaston vaki potilas. Kun tulin kerran ovesta sisään poliisin saattamana, kädet auki viilleltyinä- hoitajat olivat silminnähden varautuneita. Katsoivat minua kysyen "Mikä vointi? Miltä sinusta tuntuu, pystytkö olemaan osaston puolella?"
Tuona kertana karkasin lääkärin haastattelun jälkeen ja juoksin nauraen rappusia ulos. Hoitajat lähtivät perääni juosten ja saivat minut kiinni ulkona. Ottivat kiinni käsistäni ja pakottivat takaisin osastolle. Lääkäri käveli ulkona hoitajien perässä ja tuli uudestaan haastattelemaan minua huoneeseeni. Tiesin aina miten saada hämmennystä aikaan. Tiesin kuinka kiinnittää koko henkilökunnan huomio itseeni. Kuinka järkyttää mahdollisimman paljon sekä hoitajia että muita potilaita.

Kyse oli tietoisesta käytöksestä. Halusta tulla huomatuksi. Tarpeesta tuntea oloni turvalliseksi. Ja pahasta olosta. Joskus minusta tuntui, että olen oikeasti sairas mieleltäni, että joku muu voima ohjailee minua, että minun on pakko toimia niinkuin toimin.
Mutta olin väärässä.

Tavattuani nykyisen miesystäväni kaikki muuttui. Totaalisesti. Normaali arki. Lääkkeettömyys. Viiltelyn ja yliannostusten lopettaminen. 
Kaikki tämä hyvin lyhyessä ajassa ja vain siksi, että toinen siinä vierelläni uskoo minuun ja kykyihini. Luottaa minuun ja rakastaa minua tällaisenaan. Kannustaa elämänmuutokseen ja aikuisuuteen.
Tukee kaikin mahdollisin ja mahdottomin tavoin. Puhuu kanssani vaikka keskellä yötä vaikka haluaisi varmasti nukkua.

Arvostan. Kunnioitan. Ihmettelen.

Mitä olen tehnyt ansaitakseni osakseni tällaista ehdotonta ja puhdasta rakkautta? Miten elämäni voikaan kääntyä hyvällä tavalla päälaelleen ihan hetkessä?

Vastaus löytyy vierelläni kulkevasta ihmisestä. Siitä ihmisestä, joka halusi auttaa minua. Kiinnostui Tinder profiilistani ja oli sinnikäs. Antoi minulle mahdollisuuden ja kertoi nähneensä lävitseni. Kaivoi minusta piilotetut kykyni esiin ja jaksoi kerta toisensa jälkeen kannustaa minua ottamaan ne kyvyt käyttöön.

Olen ollut jo varmaan yli kuukauden viiltelemättä. Yliannostuksia en myöskään ole ottanut. Olen irroittautunut sairaan identiteetistä ja hyväksynyt itselleni terveen ihmisen identiteetin. Rakentanut päivärytmin ja arki rutiinit. Aloittanut aikuistumisen. Mutta ilman sitä Tinder matchia tämä kaikki olisi ehkä jäänyt vain kauniiksi haaveeksi. Olen jotenkin niin tyytyväinen tähän nykyiseen arkeeni ja jatkumoon. 

Sairaala ei enää houkuttele. 

Uitettu Herran nimessä

Viime päivinä olen vahvasti kyseenalaistanut eri uskonlahkot. 
Helluntalaisuus. Se karismaattinen uskon lahko, jossa sairaat paranee, puhut kielillä rakentaaksesi itseäsi. Maksat kymmennyksiä (10% tuloistasi), kaadut Pyhän Hengen voimasta. Käyt herätyskokouksissa ja annat ihmisille anteeksi. Rukoilet, paastoat ja susta ajetaan henkivaltoja ulos. Jos olet avioliitossa, sinun kuuluu olla alamainen miehellesi. Hoitaa koti. Tehdä ruoat ja miellyttää miestäsi. Kunnioitat vanhempiasi viimeiseen asti "jotta kauan eläisit ja menestyisit maan päällä". Jos joku loukkaa sinua tai kohtelee väärin, kuuluu sinun ainoastaan antaa anteeksi ja rukoilla sen ihmisen puolesta. Viha on Saatanasta. Samoin liian paljastavat vaatteet, esiaviollinen seksi, asuminen avoliitossa, baarit ja niissä käyminen. Tahtosi kuuluu olla alistettuna Herralle ja sinun kuuluu naulita oma lihasi ristille. 

JOS et kyseisiä ohjeita noudata,- olet synnissä elävä, Herran tieltä hairahtunut, parannuksen tekoa vailla oleva luopio, joka avaa ovet demoneille ja lukuisille eri henkivalloille. Jos et saa rukousvastauksia, sitä perustellaan sinulle sillä, että Herralla on omat aikataulut ja kokeile vaikka paastoa jotta voit lähentyä Herran kanssa. 

Olen itse siis eronnut tänä keväänä vuoden harkinnan jälkeen Helluntalaisuudesta. Jätin lahkon taakseni, koska minua alkoi ahdistamaan kaikki säädökset ja iltaisin en pystynyt enää nukahtamaan ilman helvetin pelkoa. Valintani oli hyvin vaikea, koska tiesin lähipiirini vastustavan sitä. Minua ei meinattu millään suostua erottamaan Järvenpään Helluntaiseurakunnasta. Kerran soitin pastorille ja sanoin että jos ei suostu erottamaan minua, haastan heidät oikeuteen. Vasta se auttoi ja omasta pyynnöstäni minut lahkosta erotettiin.

Lähipiirissäni on monia, jotka eivät ole sisäistäneet eroamistani. Edelleen saan ohjeita eri tilanteisiin ja kuulen usein, kuinka teen syntiä saunoessani miesystäväni kanssa ennen avioliittoa. Heidän mielestään ei ole missään muotoa hyväksyttävää, että asun kyseisen miehen kanssa. Tai harrastan hyvillä mielin seksiä ennen avioliittoa.
Valintani ovat heidän mielestään väärin, ja teen haureutta.

Kysyin eilen läheiseltäni, josko hän lähtisi kanssani Helsinki päivä konserttiin ensi viikolla. Ei. Siellä soitetaan "maallista" musiikkia niin se ei ole oikein.

Miksi minun kanssani ei voi tehdä asioita ilman uskoa? Samainen henkilö suostuu silti automatkoilla kuuntelemaan samaista "maallista" musiikkia kanssani ja laulaa joskus vielä mukana.

Ensi viikolla sukulaiset saattavat yhden tätini hautaan. Eilen tämä läheinen kertoi, että taloudellisesti matka tulee maksamaan liikaa ja he ehkä jättävät matkan väliin. Noin kaksi tuntia myöhemmin sama ihminen keskusteli miehensä kanssa, kuinka he voisivat sittenkin mennä hautajaisiin, koska siellä olisi mahdollisuus evankelioida (kertoa Jeesuksesta). Mainitsin, että kyseessä on hautajaiset, eikä evankeliointi tapahtuma.

Ymmärrän ihmisten tarpeen puhua omasta uskostaan, mutta sitä en ymmärrä miksi jopa hautajaisissa pitää puhua asioista, joista muut eivät välttämättä halua kuulla. Tiedän, että hautajaisiin on ehkä menossa yksi sukulaiseni perheineen, ja tiedän myös sen ettei hän tahdo uskonasioista kuulla.

Helluntalaisuudessa katsotaan myös erittäin pahasti ottamiani tatuointeja. Koska Raamatussa kielletään tatuoimasta mitään ihoon. 

Olen erittäin ahdistunut ajatellessani lapsuuttani: En saanut käydä koulun discoissa. En saanut välillä edes virpoa, koska se on pakanallinen tapa. Ja juhannuskokon näin ensimmäistä kertaa viime vuonna.

Se on selvää, ettei minun valintoja hyväksytä. Määrätietoisesti silti teen asioita, joista nautin. En omista enää yhtään Raamattua. En kuulu mihinkään seurakuntaan, enkä edes kirkkoon. Olen parisuhteessa ateistin kanssa. Paras ystäväni on ateisti. Ja hei, mä olen onnellinen!

Uskon Jeesukseen omalla tavallani, ja uskon Jumalan luoneen tämän maailman. Mutta monia muita asioita en vain pysty sulattamaan. 

Antakaa mulle se uskonnonvapaus mikä on Suomen laissa säädetty. Älkää tunkeko mua mihinkään muottiin, tai yrittäkö selittää mun elämän ongelmia uskonnolla. 

Hengitän. Tunnen. Näen ja koen. 
Minulla on siihen täysi oikeus ja vapaus.

Määrittele normaali

Katso hetki ympärillesi. Laita ihmiset riviin mielessäsi. Poista heiltä tittelit, työasut ja kulkuluvat rinnuksista.
Pue kaikille samanlaiset vaatteet.
Sen jälkeen katso mitä näet.

Näet ihmisiä. Samanlaisia, mutta erinäköisiä. Liian usein määrittelemme itsemme ja muut ammatin, menestyksen, menneisyyden tai saavutettujen asioiden perusteella.
Nauramme kadulla pyöreille ihmisille, vihaamme maahanmuuttajia.

Miksi?

Luulemme olevamme parempia kuin toiset. Omistavamme koko maailman. Päähämme on pinttynyt ajatus mikä on normaalia ja mikä ei.
Jos et käy töissä tai elät Kelan rahoilla, et ole normaali. Olet vain sosiaalipummi. Jos sinulla ei ole rahaa ruokaan tai ylläsi on rikkinäiset vaatteet, saat osaksesi katseita ja paskaa niskaan.

Itse koen olevani normaali vaikka:
- Omakantani on täynnä erilaisia diagnooseja
- Osoitteeni sijaitsee poste restantessa
- lapseni ovat huostaanotettu
- olen ylipainoinen
- pukeudun persoonallisesti
- käsissäni on arpia jotka olen itse aiheuttanut

Aivan liian usein olen saanut itse kokea mitä on tulla syrjityksi. Jätetyksi ulos porukasta. Miltä onkaan tuntunut kun muut ikäiseni käyvät töissä ja menestyvät, mutta minulla on määrä-aikainen kuntoutustuki päätös Kelasta.

En osaa kaikkia asioita samalla tavalla, kuin ehkä muut ikäiseni osaavat. Mutta minulla on jotain ainutlaatuista ja jotain mitä ei rahalla voida mitata. Nimittäin elämänkokemusta. Ymmärrystä. Tilannetajua ja kykyä asettua toisen tilanteeseen ilman tarvetta tuomita.
Pystyn hymyilemään kerjäläisille ja käymään ylpeästi ruokajakelussa.
Se ei tee minusta epänormaalia, että aloitan ammatilliset opinnot Elokuussa vaikka täytän tänä vuonna 30 vuotta.

Vastoin kaikkia odotuksia olen yhä elossa. Taistelen. Etsin itseäni. Käyn sisäistä prosessia ja tunnen silti vihdoinkin olevani normaali.

Harkitsin pitkään, palaanko kirjoittamaan Bloggerin kautta. Sain osakseni viime kerralla kohtuutonta henkistä väkivaltaa. Todella ahdistavia anonyymeja kommentteja, joissa minun huostaanotettuja lapsiani säälittiin koska olen heidän äiti. Minun toivottiin jopa kuolevan. 
Silti olen päättänyt tulla takaisin, silläkin uhalla että alaspainaminen ja raju arvostelu alkaa uudestaan.

Olen muuttanut viime Elokuussa nimeni. Uudistin samalla identiteettini. 
Paljon on ehtinyt tapahtua vuoden sisällä. Olen ollut kaksi kertaa koditon. Taistellut hengestäni ja viettänyt sairaalassa aivan liian monta yötä.
Vasta viime aikoina olen tajunnut mitä todellinen onni on. 
Se on tämä hetki. Nämä muistot ja läheiset ympärilläsi.
Auringonpaiste verhojen välistä, sänky missä nukkua. 
Suihku jossa peseytyä.
Lapseni jotka voivat hyvin, sekä miesystäväni.

Liityin juuri facebookissa bloggaajat ryhmään. Selatessani uutisvirtaa tajusin, ettei oma blogini ole perinteinen. Se on uniikki. Minun näköiseni. Maustettu kokemuksilla ja avoimuudella. 
Rehellinen kerronta arjestani. Ilman suuria summia rahaa tai ilman kaupallista yhteistyötä. Miksi?
Kirjoittaminen ei ole minulle harrastus. Se ei ole keino saada huomiota. Eikä se ole jotain, mitä teen siksi koska tiedän muidenkin sitä tekevän. 
Kirjoitan koska käsittelen samalla asioitani. Puhdistan itseäni, ja löydän vahvuuteni. Minulla on monia erityispiirteitä. Jotkut niistä häiritsevät muita, mutta tunnen olevani samanarvoinen kuin muutkin.

Istun parvekkeella auringon paistaessa silmiini. Pohdin, mitä paluu bloggeriin tuo tullessaan. Sitten tajuan, että ihan sama mitä muut minusta ajattelevat. Miten muut minut näkevät.

Aion olla oma itseni. Kirjoittaa vapaasti välittämättä muiden mielipiteistä.
Koska olen minä.

7 syntiäni

Minun 7 syntiäni. 

1. LIIKA MUREHTIMINEN

Minulla on tapana iltaisin alkaa pohtimaan elämääni, varsinkin menneisyyttäni. Se ei ole ollut mikään ruusuinen, eikä helppo. Alan miettimään epäonnistumisiani ja siitä seuraa tietyllä kaavalla etenevä murhe vyyhti. Tosin nyt olen edistynyt sen verran että puhun murheistani miesystävälleni, ja sen jälkeen pystyn nukahtamaan helpommin.

2. SAAMATTOMUUS

Olen tottunut sairaala aikoina pitkiin ja hitaisiin aamuihin. Nyt kun elän normaalia arkea kaukana sairaalasta, tapa seuraa minua aamuisin. Saatan somettaa aamuisin oitkäänkin sen jälkeen, kun ukko kulta on lähtenyt töihin. Toisaalta, se auttaa minua ottamaan itselleni tarvittavan ajan jotta jaksan loppupäivän tehdä asioita täydellä motivaatiolla.

3. VIHAPUHELUT

Tätä tapahtuu enää vähän, koska olen edistynyt asioiden käsittelyssäni. Pinttynyt tapani on siis ollut vihaisena valita joku läheinen jolle soitan ja alan haastamaan riitaa, tiedostaen ja tietäen etten kuitenkaan tahdo riidellä. Tästä minun on ollut pakko opetella tietoisesti pois, jotta ihmissuhteeni eivät kärsi.

4. MITÄ JOS- AJATTELU

Mainos

Tää on paha. Sorrun hyvin usein ajattelemaan asioita "Mitä jos" tyylillä. Vaikka joku asia olisi erittäin hyvin, mulla on kumma tarve alkaa vatvomaan "Mitä jos tämäkin epäonnistuu?" "Mitä jos..." Pitäisi vain rentoutua ja ajatella asioiden menevän omalla painollaan.

5. HUONO ITSETUNTO

Olen ollut koulukiusattuna 7vuotta elämästäni. Se on jättänyt pysyvät arvet, jotka vasta uuden suhteen myötä ovat alkaneet paranemaan. En vieläkään pysty katsomaan peiliin ajattelematta itsestäni jotain negatiivista. Tosin karttelen peilejä nykyään enemmän ja yritän puhua itselleni kauniisti. Tämä on pitkä prosessi.

6. SOME

Vietän toisinaan aivan liikaa aikaa kännykällä. Selaan nettiä, luen uutisia ja vien kännykän välillä jopa vessaan mukanani. Yksi päivä ihan kyllästyin koko puhelimeen ja laitoin sen äänettömälle. Olen alkanut tekemään niin, etten selaa somea enää miesystäväni läsnäollessa juuri ollenkaan, vaan jätän sen kotiin kauppareissujen ajaksi.

7. ARVOSTELU

Istun aamuisin parvekkeella ja katson ohikulkevia ihmisiä kriittisesti. Hyvin usein sorrun mielessäni heitä arvostelemaan ja siihen minulla ei olisi oikeutta. Olen itse noussut pohjalta ja pitäisi aina muistaa, että jokainen ihminen on arvokas omana itsenään. Kaunis juuri sellaisenaan.