Kipinän Hetki

"Siellä missä kipinän hetki tee mitä se vaatii, vaikket pääsis ees maaliin.
Vaikeinta on itsensä voittaa, mut loppuun asti sitkeät koittaa."
(Robin, feat Elastinen Kipinän hetki)

Tätä olen nyt kuunnellut ja ollut tosi hyvässä henkisessä tsempissä koulun aloituksen jälkeen.

Mitä minulle merkitsee laulun sanat?

Tuossa olen aloittanut tekstini laulun kahdella lauseella jotka minua eniten puhuttelevat.
En suinkaan ole saanut ilmaiseksi tätä hyvää oloa, koulupaikkaa, saatika sitä etten ole sieltä pois kesken tuntien lähtenyt.

Omat haasteensa koulunkäyntiin muodostuu "siviili" elämässäni tapahtuvista tulossa olevista ja jo käynnissä olevista muutoksista.

Menetän asuntoni koska vuokranantaja irtisanoo minun alivuokralais sopimuksen laittomin perustein.
Vierottaudun samalla myös bentsodiatsepiinistä. Lääkäri kieltäytyi tekemästä lasku ohjelmaa (mietin hoitovirheestä valituksen tekemistä) joten joudun kestämään fyysiset vieroitusoireet ilman apukeinoja.

Olen saanut silti näkyviä tuloksia koulussa aikaiseksi.
Kestävän kehityksen kurssista sain täydellisen arvosanan eli 5.
Yrittäjyys kurssin tehtävästä sain kehuja ja se oli kuulema AMK-TASOINEN.

Vaikka haasteita on riittänyt, olen itsestäni ihan mielettömän ylpeä etten ole sammuttanut kipinän hetkeäni.

Tässä se on nyt.
Minun kipinän hetkeni.

Äiti. Etä-äiti.

Tämän postauksen idea lähti toisen etä-äidin ideasta.
Tätä on vaikea kirjoittaa. 

Minulla on neljä lasta. Neljä kaunista ja ihanaa lasta jotka syntyivät 2010,2011,2012 ja 2014. 

Lapset. 
Minun elämäni tärkeimmät ihmiset jotka tietämättään toimivat motivaattoreina elämässäni. Kannustavat jatkamaan silloinkin kun haluaisin vaan romahtaa itkemään tilannettani. 
Ei ole mitään suurempaa iloa minulle kuin nähdä omien lasteni hymyilevän. Tuntea heidän kädet ympärilläni ja kuulla heidän sanansa: "Mä rakastan sua ja tykkään susta."

Etä-äitinä oleminen on monelle häpeällistä ja jopa niin musertavaa ettei jokainen edes selviä siitä.
En selvinnyt minäkään aina. 
Lukuisia yliannostuksia, toivottomuuden tunteita, itsesyytöksiä ja lohdutonta ikävää. 
Se paine sisälläsi, kun menet jälleen asiakassuunnitelma palaveriin "arvioitavaksi" ja kuulemaan saatko tavata lapsiasi seuraavat puoli vuotta valvotusti vai joko päästäisiin kevennettyihin valvottuihin tapaamisiin.
Tapaamispaikka, minulle niin vaikea hetki astua sisään siihen määrättyyn taloon jossa lapsiani saan nähdä. Kerran kolmessa viikossa kaksi tuntia kerrallaan.
Vuoden taistelun ja sosiaalityöntekijän vaihduttua sain vihdoin ulkoiluluvan tapaamiselle. Valvotusti. Kesto 30min.

Tiedän astuessani tapaamispaikan ovesta sisään että minun kuuluisi vain nauttia lasteni läsnäolosta ja sen tuomasta hyvän olon tunteesta. Se on vain hieman vaikeaa kun oven toisella puolella istuu tapaamisvalvoja joka kirjoittaa koko kaksi tuntia jokaisen yksityiskohdan.
Minulla ei ole varaa epäonnistua millään tavalla sen kahden tunnin aikana. 
Koska muuten saan kuulla siitä seuraavassa palaverissa.

Miten etä-äitiys on minuun vaikuttanut?

Kasvattavasti. 
Olen tehnyt aikoinaan tietoisen valinnan etten katkeroidu tilanteestani, en ainakaan sijaisvanhemmille. Heitä arvostan suuresti. 

Musertavasti.
Mietin joskus miksi ihmeessä suostuin siihen perhearviointiin joka muutti kaiken.
Miksi en tajunnut aikaisemmin ettei siihen perhekeskukseen olisi pitänyt koskaan astua.

Ikävöiden.
Ei olisi päivääkään ettenkö miettisi lapsiani. Suurin haaveeni olisi saada herätä heidän kanssaan samasta talosta joku aamu ja pestä heidän hampaansa. Harjata kolmen tyttäreni hiukset. Auttaa poikaa aamutoimissa.
Keittää edes yksi puurokattila heille.
Tietäen samalla tilanteen arvokkuuden ja rikkauden.

Epäröivästi.
Viime asiakassuunnitelmassa pidettiin erittäin hyvä henkinen keskustelu.
Kesän ajan minun äitiyttäni tapaamisissa arvioitaisiin ja Elokuussa suunnitelmaan tulisi harkittavaksi yölomat tapaamispaikassa.
Miten kävikään?
Sosiaalityöntekijä irtisanoutui ja nyt palaveri siirtyy koska uutta sossua ei ole vieläkään löytynyt.
Tämä tarkoittaa käytännössä katsoen sitä että saan melko varmasti haudata haaveeni valvotuista yö-tapaamisista. Kuulostihan se aivan liian hyvältä ollakseen totta.

On monia asioita, joita vain etä-äidit tietävät. On myös monia tilanteita joita etä-äidit olisivat valmiita kokemaan vaikka heti.

Kauppareissut.
Kun näen lapsiperheen kaupassa, kuvittelen joskus itseni samaan tilanteeseen.
Se tunne kun lapsi itkee karkkihyllyn vieressä ja äiti toruu lastaan.
Mieleni tekisi välillä mennä sanomaan näille äideille ja vanhemmille että eivätkö he ymmärrä kuinka etuoikeutettuja he ovat?
En itse edes muista milloin olisin lasteni kanssa saanut kaupassa käydä.

Aamutoimet ja pukeutuminen
Saisinpa nähdä kun lapseni heräävät ja hierovat silmisyään unihiekkaa pois. 
Tallustelevat aamupala pöytään ja toivottavat hyvää huomenta. Kysyisin heiltä varmasti että mitä unta he näkivät ja miten he saivat nukuttua.
Olisi korvaamatonta edes kerran saada auttaa lapsia pukeutumaan ja hassutella samalla. Pohtia, mitä tänään puettaisiin tai avustaa vaikkapa sängyn petaamisessa. Harjata ne tyttöjen hiukset ja letittää kauniisti.

Elämykset.
Tämä ei minulle tarkoita ulkomaanmatkaa tai mitään radikaalia.
Etä-äitinä olen oppinut elämyksen olevan jo pelkästään sitä että lapsi ihmettelee ohi ajavia autoja ja hymyilee toiselle lapselle.
Tai jää ihastelemaan kaupan ikkunaa moikaten samalla ohi kävelevää koiraa.
Tänä kesänä sain osallistua lasteni linnanmäki reissuun. Se oli kesän paras päiväni. Nauroin lasteni kanssa ja sijaisäiti oli silminnähden iloinen huomatessaan minun riemuni kun poikani kanssa ajoimme sähköautoilla ympäri aluetta.

Aina etä-äitiys ei ole oma valinta. Siksi ei kannata koskaan arvostella äitiä jolla ei asu lapset kotona.
Ennenkuin sanot mitään huostaanotettujen tai sijoitettujen lasten äidille, mieti ensin:

- Tiedätkö varmasti kaiken heidän elämästään?

- Onko sanasi tarpeellisia vai tarpeettomia?

- Pystyisitkö itse elämään tilanteessa edes viikkoa?

Äitejä on monenlaisia. Jokainen aivan yhtä arvokas ja tärkeä. Kukaan äiti ei loppujen lopuksi ole toistaan parempi. 

                    Minä olen äiti. Etä-äiti.

Back to school

Kesä tekee loppuaan, koululaiset palaavat opinahjoihinsa ja opettajat valmistautuvat ottamaan uudet sekä vanhat oppilaat vastaan.

Tv:ssä mainostetaan koulutarvikkeita ja vanhemmat yrittävät pysyä perässä, mikä on tämän vuoden trendikkäin reppu.

En yleensä kirjoita blogiini valtavirta aiheista kuten kauneudenhoito tai päivän asukuvat.

Kouluunpaluu on kuitenkin tällä kertaa myös minulle ajankohtainen.
Aloitan kuudetta kertaa ammatilliset opinnot. Kyllä. Kuudetta kertaa.

Hotelli,-ravintola,-catering alan perustutkinto, kokin osaamisala.
Unelmieni ammatti jossa pääsen tekemään sitä mistä tykkään.
Tiedän ja tiedostan olevani taitava ja luova keittiössä. Tiedän myös sen että pärjään keittiötunneilla.

Aikaisempina kertoina esteeksi opintojen loppuun suorittamiselle on muodostunut minä itse. 
Epäonnistumisen pelko. Yksinäisyys. "Mitä jos..."- ajatukset.

Aloitan maanantaina uudessa kotikaupungissani kauan odotetut ammatilliset opinnot ja pikkuhiljaa alan ymmärtämään että tuntui miltä tuntui, minun on aika kohdata menneisyyteni aiheuttamat pelot ja epävarmuudet.
En saa antaa heikolle itsetunnolleni istumapaikkaa tunneilla vaan minun on aivan pakko ymmärtää ennen maanantaita ettei kyseessä ole sama koulu ja samat ihmiset jotka minua raadollisesti aikoinaan kiusasivat.

Erikoisinta tästä kaikesta tekee se etten oikeastaan jännitä muuta kuin ruokailutilanteita.
En haluaisi joutia syömään ruokalassa yksin mutten myöskään monen ihmisen pöydässä.
Jos olisin yksin saisin syödä ilman katseita ja kukaan ei ehkä kiinnittäisi huomiota ruoan määrään lautasellani tai siihen että olen ylipainoinen.
Jos taas söisin muiden kanssa, kokisin yhteenkuuluvuutta ja tuntisin oloni samanarvoiseksi muihin nähden.

Miesystäväni lohdutti minua ihanasti sanomalla eilen ettei laihoihin kokkeihin voi luottaa. Hän tietää ja ymmärtää itsetunto ongelmani.
Olen laihtunut seitsemässä kuukaudessa 17kg. Siltikään en vielä joka päivä pysty ajattelemaan itsestäni kehopositiivisesti.

Koulunkäyntiini tulee vaikuttamaan myös oppimiskyvyn häiriöni sekä rippeet lapsuusajan adhd:stä. Keskityn täysin vain silloin kun aihe on minua kiinnostava ja motivaationi ollessa riittävän korkealla.
Onneksi kouluttajat ovat tästä tietoisia ja osaavat varmasti asian ottaa huomioon henkilökohtaistamisessa.

Vaikka olen 29 vuotias, itsetuntoni ja minäkuvani laahaa ehkä 20 vuotiaan tasolla. Tällä tarkoitan sitä että ajattelen itsestäni lähes yhtä kriittisesti kuin nuoret jotka ovat aikuisuuden kynnyksellä.

En kuitenkaan halua minkään tulla enää unelmieni tielle ja siksi olen päättänyt pukeutua ensimmäisestä päivästä asti juuri sellaisiin vaatteisiin kuin itse haluan. Aion olla myös juuri sellainen persoona kuin olen.

"Mä tulin voittamaan, en anna minkään seistä tiellä. Sä tsiigaat voittajaa." 

Onni löytyy sisältäni

Olemme yli puolen välin tätä vuotta. Lähempänä joulukuuta kuin tammikuuta.

Viime vuoden lopussa/tämän vuoden alussa tein itselleni lupauksen. Lupauksen että itsenäistyisin ja aikuistuisin ennenkuin täytän 30 vuotta.

Alkuvuosi oli erittäin haastava ja tavoite tuntui lähes mahdottomalta saavuttaa. Men kuukausia etten nähnyt mitään konkreettista edistymistä itsessäni. Vietin alkuvuoden sairaalassa. Käytin moniakin eri lääkkeitä. Jotkut unettomuuden hoitoon, toiset ahdistus oireiden hallintaan.
Koin sisälläni paljon epätoivoa ja tuskaisuutta.
En nähnyt valoa tunnelin päässä.
Olin henkisesti alkanut valmistautumaan pysyvän eläkkeen hakemiseen.

Elettiin kaunista toukokuun alkua. Aurinko oli alkanut paistamaan, linnut laulamaan.
Selasin tinderiä ja painoin joidenkin kohdalla sydäntä. Tuli match. Kirjoitin kyseiselle henkilölle ja ajattelin että tuskin vastaa mitään.
Sieltä tuli kuitenkin kaunis vastaus viestiini.
Sairastin samalla pahaa ylähengitystie infektiota ja nukuin paljon. Olin sairaalassa.
Tämä matchini jatkoi kuitenkin yhteydenpitoa minuun.
Vaihdoimme numeroita.
Aloimme viestitellä whatsapissa.
Lopulta tapasimme ekan kerran.

Se tapaaminen muutti elämäni. Toimi käännekohtana elämässäni. Uusi luku alkoi.

Pian olinkin jo yö kylässä kyseisen miehen luona.
Lomalla sairaalasta.
Palasin sairaalaan vielä hetkeksi.
Tuli päivä jolloin sain valita: muutanko tuettuun kuntoutuskotiin vai valitsenko jäädä omilleni ja uloskirjoittaudun sairaalasta.
Valitsin jälkimmäisen.

Se päivä oli maanantai.
Soitin uudelle tuttavuudelleni ja itkien selitin puhelimeen mitä oli tapahtunut.
Hän tuli silloiseen kotiini ja kuunteli itkunsekaista vuodatustani.
Piti sylissään ja lohdutti.
Oli konkreettisesti läsnä.
Jäi yöksi.

Tapahtuneesta on nyt kulunut jokunen kuukausi ja onnellisena voin todeta tavoitteideni olevan hyvin lähellä.

Mainittakoon, että kyseinen mies kannusti minua hakemaan opiskelupaikkaa. Kävinpä kesän aikana yhdessä työhaastattelussakin.
Maanantaina alkaa koulu. Kuudetta kertaa aloitan ammatilliset opinnot.

Olen oppinut aikuisuuden perustaitoja ja vieläpä pystynyt ottaa ne arkeen mukaan. Olen tehnyt kovasti töitä oman itseni kanssa ja katsonut eteenpäin kasvukivuista huolimatta.
Olen oppinut kyvyn nauttia arkisista asioista kuten siivous, pyykinpesu, kaupassa käynti ilman sen suurempia heräte ostoksia.

Ennenkaikkea: Olen aikuistunut ajatusmaailmaltani. Enää en näe sairaalaan menemistä ensimmäisenä vaihtoehtona enkä ensiapuun hakeutumista ongelmieni ratkaisuna. Käytän melkein päivittäin dkt- taitoja ja ne ovat osa prosessiani.
Psyykelääkkeet ovat jääneet lääkärin luvalla pois eikä minulla ole enää psykiatrian poliklinikalle asiakkuutta.
Viimeisestä ensiapu käynnistäni on jo aikaa. En ole satuttanut itseäni enää, vaan kohdannut epämukavatkin tilanteet ja tunnetilat aikuismaisesti ja rohkeasti.
Enää en pakene itseäni.

Eletään elokuun alkua.
Tälle vuodelle asetetuista tavoitteista olen saavuttanut jo 3/4 osan. Kasvu prosessi on ollut raskas mutta opettavainen. Kivulias mutta kaiken kivun arvoinen.
Haastava mutta mielenkiintoinen. Päivääkään en kadu itselleni tekemääni lupaustani.

Aikuisena ihmisenä haluan olla osa yhteiskuntaa ja valjastaa taitoni muiden eduksi. Tuntea iloa aikuisen ihmisen vastuu alueista sekä opettaa itselleni kärsivällisyyttä.

Itsenäisenä ihmisenä tiedän voittavani parhaan mahdollisen palkinnon- vapauden kahleista joita olen itseeni henkisellä tasolla sitonut.

Nyt on minun vuoroni loistaa. ❤️