Ajatukseni vaeltavat vielä ajoittain osastolle. Sinne missä omistin sairaan ihmisen mielen, käytöksen ja identiteetin. Käyttäydyin kuin minulta eräällä tavalla odotettiin. Tein asioita, jotka kuuluivat psykiatriaan. Lukuisat raivo kohtaukset, oudot tunne purkaukset jotka alkoivat koko kroppaan hiipivällä "Mun on pakko heittää toi tuoli seinään" tunteella. Sen tunteen mukaan oli todella helppo lähteä. Näin sieluni silmin, miten tapahtuvat etenesivät ja tiesin tasan aloittaessani toimintani mikä olisi lopputulos.
Eristys, kiinnipito, injektiona lääkettä persuksiin.
Huutoa, itkua ja sairasta naurua. Teekutsut.
Muistan elävästi erään kiinnipidon, missä makasin eristyksen lattialla ja ympärilläni oli yhteensä 12 hoitajaa. Puolet pitivät kiinni minusta, puolet olivat varmistamassa tilannetta. Minut on riisuttu väkisin omista vaatteistani, vaihdettu se ällöttävä ruskea L koon pyjama päälleni, pyöritelty kuin patonkia ja isketty rauhoittavaa lääkettä kankkuun.
Eilen illalla miesystäväni nukahdettua mietin pimeässä makuuhuoneessa kyseisiä tilanteita, ja tajusin että siitä on jo tarpeeksi kauan jotta uskallan kohdata asian. Käyn taistelua pääni sisällä miettien, ja pohtien, miksi oikein päädyin kerta toisensa jälkeen aina samalle osastolle. Kaikkihan lähti pitkittyneestä unettomuudesta, jota hoidettiin vapaaehtoiselta pohjalta useampi viikko sairaalassa. Se oli 1.2.2018 kun menin ekaa kertaa osastolle 1. Pian huomasin kuitenkin kuukausien vaihtuvan ja minun elämäni täyttyvän ambulansseista, ensiapu käynneistä, M1- lähetteistä, tarkkailu lausunnoista ja joistakin pakkohoito päätöksistä.
Osastolla hoidetaan ihmistä lääkkeillä ja hyvin lyhyillä omahoitaja keskusteluilla. Minusta ehti kasvaa osaston vaki potilas. Kun tulin kerran ovesta sisään poliisin saattamana, kädet auki viilleltyinä- hoitajat olivat silminnähden varautuneita. Katsoivat minua kysyen "Mikä vointi? Miltä sinusta tuntuu, pystytkö olemaan osaston puolella?"
Tuona kertana karkasin lääkärin haastattelun jälkeen ja juoksin nauraen rappusia ulos. Hoitajat lähtivät perääni juosten ja saivat minut kiinni ulkona. Ottivat kiinni käsistäni ja pakottivat takaisin osastolle. Lääkäri käveli ulkona hoitajien perässä ja tuli uudestaan haastattelemaan minua huoneeseeni. Tiesin aina miten saada hämmennystä aikaan. Tiesin kuinka kiinnittää koko henkilökunnan huomio itseeni. Kuinka järkyttää mahdollisimman paljon sekä hoitajia että muita potilaita.
Kyse oli tietoisesta käytöksestä. Halusta tulla huomatuksi. Tarpeesta tuntea oloni turvalliseksi. Ja pahasta olosta. Joskus minusta tuntui, että olen oikeasti sairas mieleltäni, että joku muu voima ohjailee minua, että minun on pakko toimia niinkuin toimin.
Mutta olin väärässä.
Tavattuani nykyisen miesystäväni kaikki muuttui. Totaalisesti. Normaali arki. Lääkkeettömyys. Viiltelyn ja yliannostusten lopettaminen.
Kaikki tämä hyvin lyhyessä ajassa ja vain siksi, että toinen siinä vierelläni uskoo minuun ja kykyihini. Luottaa minuun ja rakastaa minua tällaisenaan. Kannustaa elämänmuutokseen ja aikuisuuteen.
Tukee kaikin mahdollisin ja mahdottomin tavoin. Puhuu kanssani vaikka keskellä yötä vaikka haluaisi varmasti nukkua.
Arvostan. Kunnioitan. Ihmettelen.
Mitä olen tehnyt ansaitakseni osakseni tällaista ehdotonta ja puhdasta rakkautta? Miten elämäni voikaan kääntyä hyvällä tavalla päälaelleen ihan hetkessä?
Vastaus löytyy vierelläni kulkevasta ihmisestä. Siitä ihmisestä, joka halusi auttaa minua. Kiinnostui Tinder profiilistani ja oli sinnikäs. Antoi minulle mahdollisuuden ja kertoi nähneensä lävitseni. Kaivoi minusta piilotetut kykyni esiin ja jaksoi kerta toisensa jälkeen kannustaa minua ottamaan ne kyvyt käyttöön.
Olen ollut jo varmaan yli kuukauden viiltelemättä. Yliannostuksia en myöskään ole ottanut. Olen irroittautunut sairaan identiteetistä ja hyväksynyt itselleni terveen ihmisen identiteetin. Rakentanut päivärytmin ja arki rutiinit. Aloittanut aikuistumisen. Mutta ilman sitä Tinder matchia tämä kaikki olisi ehkä jäänyt vain kauniiksi haaveeksi. Olen jotenkin niin tyytyväinen tähän nykyiseen arkeeni ja jatkumoon.
Sairaala ei enää houkuttele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti