Määrittele normaali

Katso hetki ympärillesi. Laita ihmiset riviin mielessäsi. Poista heiltä tittelit, työasut ja kulkuluvat rinnuksista.
Pue kaikille samanlaiset vaatteet.
Sen jälkeen katso mitä näet.

Näet ihmisiä. Samanlaisia, mutta erinäköisiä. Liian usein määrittelemme itsemme ja muut ammatin, menestyksen, menneisyyden tai saavutettujen asioiden perusteella.
Nauramme kadulla pyöreille ihmisille, vihaamme maahanmuuttajia.

Miksi?

Luulemme olevamme parempia kuin toiset. Omistavamme koko maailman. Päähämme on pinttynyt ajatus mikä on normaalia ja mikä ei.
Jos et käy töissä tai elät Kelan rahoilla, et ole normaali. Olet vain sosiaalipummi. Jos sinulla ei ole rahaa ruokaan tai ylläsi on rikkinäiset vaatteet, saat osaksesi katseita ja paskaa niskaan.

Itse koen olevani normaali vaikka:
- Omakantani on täynnä erilaisia diagnooseja
- Osoitteeni sijaitsee poste restantessa
- lapseni ovat huostaanotettu
- olen ylipainoinen
- pukeudun persoonallisesti
- käsissäni on arpia jotka olen itse aiheuttanut

Aivan liian usein olen saanut itse kokea mitä on tulla syrjityksi. Jätetyksi ulos porukasta. Miltä onkaan tuntunut kun muut ikäiseni käyvät töissä ja menestyvät, mutta minulla on määrä-aikainen kuntoutustuki päätös Kelasta.

En osaa kaikkia asioita samalla tavalla, kuin ehkä muut ikäiseni osaavat. Mutta minulla on jotain ainutlaatuista ja jotain mitä ei rahalla voida mitata. Nimittäin elämänkokemusta. Ymmärrystä. Tilannetajua ja kykyä asettua toisen tilanteeseen ilman tarvetta tuomita.
Pystyn hymyilemään kerjäläisille ja käymään ylpeästi ruokajakelussa.
Se ei tee minusta epänormaalia, että aloitan ammatilliset opinnot Elokuussa vaikka täytän tänä vuonna 30 vuotta.

Vastoin kaikkia odotuksia olen yhä elossa. Taistelen. Etsin itseäni. Käyn sisäistä prosessia ja tunnen silti vihdoinkin olevani normaali.

Harkitsin pitkään, palaanko kirjoittamaan Bloggerin kautta. Sain osakseni viime kerralla kohtuutonta henkistä väkivaltaa. Todella ahdistavia anonyymeja kommentteja, joissa minun huostaanotettuja lapsiani säälittiin koska olen heidän äiti. Minun toivottiin jopa kuolevan. 
Silti olen päättänyt tulla takaisin, silläkin uhalla että alaspainaminen ja raju arvostelu alkaa uudestaan.

Olen muuttanut viime Elokuussa nimeni. Uudistin samalla identiteettini. 
Paljon on ehtinyt tapahtua vuoden sisällä. Olen ollut kaksi kertaa koditon. Taistellut hengestäni ja viettänyt sairaalassa aivan liian monta yötä.
Vasta viime aikoina olen tajunnut mitä todellinen onni on. 
Se on tämä hetki. Nämä muistot ja läheiset ympärilläsi.
Auringonpaiste verhojen välistä, sänky missä nukkua. 
Suihku jossa peseytyä.
Lapseni jotka voivat hyvin, sekä miesystäväni.

Liityin juuri facebookissa bloggaajat ryhmään. Selatessani uutisvirtaa tajusin, ettei oma blogini ole perinteinen. Se on uniikki. Minun näköiseni. Maustettu kokemuksilla ja avoimuudella. 
Rehellinen kerronta arjestani. Ilman suuria summia rahaa tai ilman kaupallista yhteistyötä. Miksi?
Kirjoittaminen ei ole minulle harrastus. Se ei ole keino saada huomiota. Eikä se ole jotain, mitä teen siksi koska tiedän muidenkin sitä tekevän. 
Kirjoitan koska käsittelen samalla asioitani. Puhdistan itseäni, ja löydän vahvuuteni. Minulla on monia erityispiirteitä. Jotkut niistä häiritsevät muita, mutta tunnen olevani samanarvoinen kuin muutkin.

Istun parvekkeella auringon paistaessa silmiini. Pohdin, mitä paluu bloggeriin tuo tullessaan. Sitten tajuan, että ihan sama mitä muut minusta ajattelevat. Miten muut minut näkevät.

Aion olla oma itseni. Kirjoittaa vapaasti välittämättä muiden mielipiteistä.
Koska olen minä.