Tämä on selkeästi ollut muutosten kesä.
Kesä, jota olen tykännyt elää.
Olen saanut kokea, nähdä, tuntea ja kuulla.
Kesäni ei alkanut kovin lupaavasti, luulin etten saisi kokea muutosten kesää tänäkään vuonna. Yksi asia johti moneen muuhun asiaan, ja lopulta muutti aivan kaiken.
Pidin pitkän tauon, koska jälleen kerran avoimuuteni käännettiin minua vastaan. Miesystäväni kuitenkin kannusti jatkamaan kirjoittamista, ja nyt jatkan.
Otsikkoni kumpuaa uudenvuoden lupauksestani, jonka tein itselleni.
Täytän tänä vuonna 30 vuotta ja lupasin itselleni itsenäistyä ennen syntymäpäivääni.
Olen saavuttanut tavoitteeni jo melkein kokonaan, ja saan olla hemmetin ylpeä itsestäni.
Edes kohtaamani muutaman viikon takainen pahoinpitely ei lannistanut minua. Luulin sen lannistavan minut, ja aiheuttavan takapakkia. Minut siis pahoinpideltiin kahden ennestään tuntemattoman naisen toimesta. Läheisteni vahvalla tuella selvisin siitäkin.
Niinkuin moni minut tunteva ihminen tietää, itsenäistyn ja aikuistun vasta nyt.
Ja voin kertoa: Se on huomattavasti haastavampaa kuin 18 vuotiaana.
Olen kohdannut määrätietoisesti tämän kesän aikana sisäisiä "demoneitani", muuttanut toimintatapojani, sinnikkäästi opetellut puuttuvia/piilossa olevia aikuisuuteen vaadittavia perustaitoja, päättänyt kerta toisensa jälkeen jatkaa ja ennenkaikkea pysynyt tavoitteessani.
Se, mistä olen kaikkein kiitollisin itselleni,- en ole enää turvautunut itseni satuttamiseen.
Eilen sanoin kummitädilleni, kuinka tunnen toivottomuuden väistyneen elämästäni.
Jos kaikki se, mitä olen joutunut kokemaan, valmisti minua tähän hetkeen, niin se kannatti todellakin kokea.
Huikea ja ehkä näkyvin muutos on tapahtunut kyvyssäni reagoida pettymyksiin.
Ennen pettymyksen koettuani vaihtoehtoja oli vain yksi: suoraan sairaalaan ja nappia naamaan niin paljon kuin ikinä on mahdollista.
Nykyään kuitenkin pystyn pettymyksen tullessa pysähtyä. Ensimmäisenä pyrin tunnistamaan, mikä tunne sisälläni myrskyää. Viha? Katkeruus? Hylätyksi tulemisen pelko? Yksinäisyys?
Kun olen saanut kiinni tunteen, alan työstämään sitä.
Ajattelen pettymystä, ja puhun itselleni.
Keskustelen ikäänkuin sille osiolle minusta, joka tahtoisi tehdä impulsiivisen ja nopean ratkaisun.
Mietin ennenkuin toimin.
Tämä on johtanut siihen, etten ole enää satuttanut itseäni, en välttämättä enää huuda lähimpänä olevalle pää punaisena ja syytä häntä olostani. En paisko tavaroita.
Se, että olen kaikkien näiden vuosien jälkeen päässyt tähän pisteeseen, josta olen voinut vain unelmoida, on minulle lasten syntymän jälkeen suurin saavutukseni.
Tätä minä olen toivonut.
Tätä, että saisin selätettyä sen ihmisen sisälläni, joka vei minua ennen kuus nolla.
Joskus minulle sanottiin, että menen ongelmasta ongelmaan. Etten pysty tuntemaan hyvää oloa, koska se on vieras käsite minulle.
Tuo oli silloin täyttä totta.
Tänään. Tänään pystyn vihdoinkin julkisesti sanomaan, että näin ei enää ole.
Nautin nykyään hyvästä olostani, koska tiedän sen kuuluvan minulle ja elämääni.
Toki voi tulla ja tuleekin haasteita elämässä eteen, mutta avain niistä selviämiseen on nyt taskussani.
Enää minun ei tarvitse pelätä itseäni. Saan olla vapaa tuskasta, joka kahlitsi minut aivan liian moneksi vuodeksi pimeään kellariin, jossa vaelsin ympyrää tajuamatta syytä olooni.
Haluan kiittää erityisesti sinua rakas, kun olet pysynyt rinnallani tämän vaikean ja haastavan ajanjakson, aina uskoen ja luottaen kykyihini selvitä.
Olet tehnyt kaikkesi, jotta saisin kokea oloni vapaaksi.
Olet antanut tuntikausia omasta ajastasi minulle, tukenut minua, rakastaen ja hyväksyen tunnetilani.
En unohda myöskään ystävieni ja läheisteni apua ja tukea tässä muutosvaiheessa.
Se on ollut korvaamatonta.
Ja te, jotka olette aina epäilleet minua, alaspainaneet sanoillanne, pilkaten unelmiani:
Kiitos siitä.
Olen vihdoin tajunnut, että olette väärässä.
Enää ei pelko hallitse minua, vaan minä hallitsen pelkojani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti